Manu Chao: La Radiolina

Radio Bemba

”Miksi takoa silloin kun rauta on kuumaa?”, kysyy Manu Chao. Maailmanlaajuisesti kunnoitettavia määriä myyneen Proxima Estacion: Esperanzan (2001) seuraajaa – eli siis uutta studiopitkäsoittoa - saatiin odottaa kokonaiset kuusi vuotta. Erityisen kummalliseksi asian tekee se, että asialla on yksi nykymusiikin spontaaneimmista ja liukasliikkeisimmistä artisteista, jonka seuraavaa siirtoa tuskin tietää mies itsekään. Toki, tarjoilihan Manu meille tässä välillä oivallisen Siberie M´Etait Contéee-minialbumin (2005) ja päihdyttävän Radio Bemba Sound System-liven (2002), joten aivan täydessä selibaatissa ei odottavien ole tarvinnut kärvistellä.

La Radiolinan itsensä päälle kasaamat paineet tekevät kuitenkin levylle pientä hallaa. Kyseessä ei ole Manun pitkään kypsyttelemä mestariteos, vaan sekalainen ja ihan hyvä laulujen kokoelma. Se, että levyä on joissain yhteyksissä tituleerattu Manun paluuksi rockimman ilmaisun pariin, on vain etäisesti totta, sillä La Radiolinan yleisilme on totutun ilmava ja akustisvoittoinen. Muutama levyn jälkipään kappaleista rokkaa hieman reippaamalla tahdilla, mutta mitään linjanvetoja Mano Negran riehakkaaseen rämellykseen on tästä turha vedellä. Ehkä Manun voisi omalla oudolla tavallaan sanoa seestyneen, sillä ihan täyttä höpöhöpö-osastoa ei La Radiolinalle ole myöskään osunut. Kaiken pintapuolisen keveyden alla vaanii Manulle hyvinkin epätyypillisistä melankoliaa, josta oli reilummin viitteitä jo vuosia sitten nauhoitetulla Siberie M´Etait Contéeella. Poliittisen lehmän asemaa saa tällä kertaa kunniakseen kantaa biisi nimeltä Politik Kills, jossa Manu omaan suorasukaiseen tyyliin jakaa tuomionsa maailman tämän hetkisistä epäkohdista. Politiikan, uskonnon ja isänmaallisuuden vaarallisen yhdistelmän on moni nykypäivän muusikoista huomannut, mutta vain harvalla on ollut kykyä nostaa asia tarkasteluun pienen silmäniskun kera. Useallakin tavalla Manu Chaosta, tuosta pienestä, hauskasta ja levottomasta miehestä tulee mieleen itse Charlie Chaplin.

Vaikka La Radiolina peilautuukin Manun/Mano Negran äärimmäisen kovan diskografian seassa keskinkertaisena levynä, on se yleisen mittapuun perusteella pakko nostaa lähelle kiitettävää. Harvassa ovat ne artistit, joiden sanoma kevyessäkin kontekstissa näyttäytyy näin oivaltavana. Toivottavaa vain olisi, että seuraava levy ilmestyisi jo reilusti ennen vuotta 2013.