Skeletonwitch: Beyond the Permafrost

Prosthetic

Skeletonwitchin järjestyksessä toinen albumi vuonna 2004 itsenäisesti julkaistun At One with the Shadowsin jälkeen alkaa erittäin lupaavasti Upon Wings of Blackin rojahtaessa kaiuttimista, eikä rima laske jatkossakaan. Homman nimi on äärimmäisen peruslinjoilla pyörivä trashmetal, jota maustetaan satunnaisilla melodisemmilla hetkillä ja erityisesti blackmetalista vaikutteita ottaneilla vokaaleilla. Saatekirjeessä luetellaan muitakin vaikutteita, mutta nämä lähtökohdat ovat kauempaa haettuja. Mitään erityisen viikinkimäistä tai punkhenkistä ei ainakaan allekirjoittanut löytänyt näiden ohiolaisten hengentuotteesta, joten kyseessä taitaa vain olla mahdollisimman suuren kohdeyleisön kosiskeleminen.

Mutta väliäkö tuolla, kun homma tuntuu potkivan niin pirun hyvin. Toisin kuin olen yleensä tottunut, Skeletonistit eivät sorru amerikkalaisessa metallissa usein kuultavissa olevaan tuotannolliseen tylsyyteen, joka korostaisi sävellysten samankaltaisuutta liian yrittämisen luomalla kontrastilla. Koska homma toimii niin perustasolla, tuotannolla ei ole itse asiassa erityisemmin osaa eikä arpaa ja tästä voidaan luultavasti kiittää sitä, että bändi on pienen levy-yhtiön listoilla. Rummut ja basso vetävät biisistä toiseen rikkaasti vaihtelevaa panssarijunakomppia eteenpäin, mistä kiitos rytmiryhmän herroille Derrick Nau ja Eric Harris.

Pääsanottava on kitaroilla ja erityisesti vonkuva Vengeance Will Be Mine ja suorastaan sulavasti rullaava (ja varmasti kieli poskella nimetty) Sacrifice for the Slaughtergod ovat makuelämyksiä sellaiselle, jonka mielestä perinteinen ruisleipä on leivistä ainoa ja oikea. Limb from Limb kuulostaa todella myös siltä kuin pyrkisi repimään ainakin rumpalin ylemmät raajat irti ja Fire from the Sky on pitkästä aikaa hyvällä tapaa häpeämättömimpiä nyrkinheilutuskipaleita, joita olen kuullut. Viimeiset kiitokset vielä komeasta kansitaiteesta, joka välttää väriräjähdyksellään mukavasti perinteiset mustanpunaiset ja koukeroiset miljoonaan kertaan nähdyt levynkannet, sisältäkin simppelit ja kivat lukea. Ainoa varsinainen isompi moka albumilla on 13 veisun pituus, missä on ehkä kaksi tai kolme liian samankaltaista loitsua mukana, jotta kiekko jaksaisi aivan loppuun asti täydellä vauhdilla. Kaiken kaikkiaan, ei tässä ole keksitty mitään uutta, mutta varmasti ainakin jotain erittäin toimivaa uudestaan.