PJ Harvey: White Chalk

Island

PJ Harveyn asemaa yhtenä modernin musiikin todellisista auteureista ei voi kukaan kiistää. Neiti Harveyn levyt ovat kerta toisensa jälkeen olleet tasapainoisia kokonaisuuksia ja jokaikinen niistä on tuonut artistista esille uusia puolia - jopa aivan konkreettisella tasolla ajateltuna. Samalla Polly Jeanin tarve nuoruuden äkkiväärään ja tarkoituksenmukaiseen shokeeraamiseen on hävinnyt ja nykyään Harveyn musiikki esittäytyykin ennen kaikkea kauniina, puhtaana ja syvällisenä. Harveyn uran selkeimpänä vedenjakanana voidaan pitää vuoden 2000 Stories From The City, Stories From The Sea-levyä, joka ensi kertaa onnistui yhdistämään kriitikot ja ostavan yleisön Harveyn selän taakse. Vaikka levyä ei miksikään suureksi kaupalliseksi menestykseksi voikaan tituleerata, antoi se Harveylle ja Islandille täyden työrauhan tuleville vuosille. Ilman tuon levyn menestystä ei esimerksi White Chalk olisi välttämättä nähnyt päivänvaloaan tässä muodossa.

Kuten useat arviot ennen tätä ovat asian niputtaneet, White Chalk on vahvasti piano-ja mollivoittoinen levy. Ennen kaikkea tämä pianovoittoisuus nousee esiin levyn tuotantotavassa, joka on jätetty hyvin riisutuksi ja pelkistetyksi. Kyseessä ei siis ole mikään pianon johdattelema rock-levy, vaan yksinkertainen pianon ja Harveyn äänen välinen vuoropuhelu. Paikoin sekaan heitetään hieman akustista kitaraa ja puhaltimia, mutta hyvin säästeliäällä kädellä. Jotain uudistumista on tapahtunut myös Harveyn äänenkäytössä, sillä esimerkiksi levyn huumaavassa nimikappaleessa Harvey onnistuu fraseeraamaan varsin uudella tavalla. Biisi näpäyttääkin sormille niitä, jotka liian innokkaasti ovat tämän levyn perusteella vetämässä suuntaviivoja Kate Bushia ja Tori Amosia kohti.

White Chalk on jokaiselta kantilta katseltuna hieno levy, mutta suurena kitararockin ystävänä pieni toiveenhelähdys äänekkäämmän ilmaisun puolesta nousee puoliväkisinkin mieleen. En edes malta ajatella miten maukkaalta näin laadukkaat kappaleet kuulostaisivat verevän bändin ja asiansa osaavan tuottajan käsittelyssä. Mutta moiselle jossittelulle ei parane antaa liikaa sijaa, sillä White Chalkin tasoiseen teokseen pitää omista ambitioistaan huolimatta olla enemmän kuin tyytyväinen.