Reprise

Filter oli lämppärinä vuonna 1996 Tukholmassa kun lavalle kipusi eräs Smashing Pumpkins. Pääesiintyjää ja koko reissua voinee jo näin kuuden vuoden perspektiivillä luonnehtia legendaariseksi, mutta Filter polkee yhä paikallaan. En tykännyt bändistä silloin, enkä juuri enempää tykkää siitä The Amalgamut-levyä kuunneltuani.

Pääsyy kiinnostukseeni oli tarttuva Where Do We Go From Here-sinkku, joka Radiomafian pitkällisen tehojauhannan jälkeen pakotti tsekkaamaan onko pitkäsoitolle eksynyt muitakin saman kaliiberin näytteitä. Voin rehellisesti sanoa että ei. Jos Filterin musiikkia haluaisi kuvailla lyhyesti, voisi termi ”stadion-metalli” olla lähellä totuutta, sillä vaikka kitaravallit ovatkin paikkoin aivan tehokaasti veistettyjä, huokuu musiikista hieman pahalle haiskahtava megalomaanisuus. Tällä en tarkoita progemaista taivaiden tavoittelua tai virtuoosimaista taitojen esittelyä, vaan taipumusta tehdä lahjojaan kunnianhimoisempaa musiikkia. Filterin johtaja Richard Patrick varmasti pitää itseään taidokkaana muusikkona, mutta se ei vielä korvaa selkeää näkemyksen puutetta.

The Amalgamut on kuin iso ja jähmeä Hubbabubba-jööti, josta erilaisten makunyassien erottaminen on vaikeaa. Sen tuotantoon ja miksaukseen on taatusti käytetty paljon sekä aikaa että rahaa, mutta hyvätkin ideat uppoavat helposti kun jo pelkkien äänitysraitojen lukumäärään tarvitaan laskukonetta. Ylituotettua ja yliarvostettua ajanhukkaa.