SonyBMG

Aloin todella ärsyyntyä Ultra Brahan siinä vaiheessa kun yhtyeestä oli tullut jonkinlainen ”ajattelevan suomalaisen oma ääni” – eli sen jälkeen kun se paras poliittisuus häipyi monijäsenisen bändin repertuaarista. Terhi Kokkosen ääni ja uuden bändin musiikin yksiulotteisuus sai ärsyyntymiseni jatkumaan UB:n selkeimmän perillisen Scandinavian Music Groupin suhteen. Ja ihan oikeasti, eikös tämä nyt edelleenkin ole hiukan tyhmä nimi suomenkielistä poppia soittavalle yhtyeelle? Tosin vaikkapa Kokkonen-Melasniemi-Experience olisi paljon paljon typerämpi…

Koska suhtautuminen on alun alkaen ollut melko kriittinen (onhan noista syistä paljon turhaakin kitinää, myönnän), en asettanut myöskään tuoreimmalle SMG-levylle hirveästi odotuksia. Siksipä onkin erittäin mukava huomata, että Missä olet Laila? pitää sisällään kosolti nautinnollista ja koukukasta, jopa intiimiä musiikkia. Kyseessä on selkeästi yhtyeen tähän mennessä akustisin ja hiljaisin levy. Jo edellisen Hölmö rakkaus ylpeä sydän-levyn teemoissa siirryttiin enemmän melankolisen lempeän popin pariin, jos debyytiltä vielä saattoi nousta mielleyhtymiä Manic Street Preachersin kaltaiseen stadion-soundiin. Mutta nyt yhtye tasapainoilee jo jossain Naurava turskan kallo -kappaleen UB:n perintötekijöille rakentuvan popin ja Vieläkö soitan banjoa?-hitin folk-maailman/kantrimaiseman välillä. Mielestäni suunnanvalinta on erittäin onnistunut.

Uusimmalla levyllään yhtye onnistuu luomaan molempien mainittujen sävyjen maailmoista onnistuneita yksittäisiä biisejä. Avausraita Joisin viskin ja nousisin toimii siinä pienesti mahtipontisessa pop-astelussa, nimensä mukaisesti banjolla näppäilevä Vieläkö soitan banjoa? onnistuu oikeasti iskemään tunteella ja nouseekin viime vuosien suomenkielisen kantrahtavan folkpopin eturiviin. Vastaavaan intiimiyteen ja harmoniaan ei minun korviini päätynyt SMG ole missään vaiheessa aiemmin yltänyt. Heti perään soiva kaihoisa näppäily Lopulta olemme kuitenkin yksin olisi kipakammassa seurassa hiukan eksyksissä, mutta banjoilun jälkeen jatkaa erittäin hyvin tunteessa. Heleästi ja uneliaasti slidella kaikuva Emmylou kertonee parhaiten mihin suuntaan yhtye on katsettaan luonut. Biisinä sävellys ei iske yhtä vahvasti kuin alkulevyn slovarit, mutta rauhan tunne on onnistuneesti taltioitu. Kahvimainokseen osuva Mustana. Maidolla. Kylmänä. Kuumana on kieltämättä tarttuva, mutta tässä kohtaa sellainen UB-mainen musiikillinen kikkailevuus puskee taas hiukan ärsyttävästi esiin.

Onneksi yhtyeen ”uusi suunnanvalinta” leimaa myös loppulevyä. Hiukan paikoillaan junnaava Tahdon uudet silmät ei tosin nouse esiin, mutta jo seuraava Lupaus kesästä tarjoilee mukavan valoisaa ja tunnelmallista, mutta silti kovin melankolista pontta. Toisaalta yhtye tuntuu melkoisen maukkaalta etenkin silloin kun moinen mahtiponsi riisutaan kaavasta kokonaan. Pianolla helkkyvä Itkevä lintu onnistuu loppupuolen raidoista parhaiten vangitsemaan tunteen ja onkin yksi tämän vuoden harmonisimpia pop-raitoja. Hyvällä otteella haaveilee myös Rauhan laulu eikä albumin päättävä heleä nimiraita laske korkealla keikkuvaa käyrää. Kaiken tämän hyvän perusteella täytyy todeta kyseessä olevan paras SMG-albumi tähän mennessä. Ehdottomasti enemmän kuin vain ihan jees.