Uniklubi: Luotisade

Universal

Tamperelaisen Uniklubin uusin albumi Luotisade on pikkutyttöjen Yötä, mutta luojan kiitos ilman Olli Lindholmin lämpimän keskikaljan makuista ääntä. Uniklubi myös sentään yrittää olla rock, tosin on sitä vain teeskennellen. Pääasiassa rokataan keskitempoisesti, mutta tavoitellaan samalla jotenkin hapuilevasti rajuutta – näin kappaleiden rakenteet lysähtävätkin sitten näppärästi kasaan. Biisit eivät jää päähän soimaan viidennentoistakaan kerran jälkeen. Viulu joikaa joidenkin kappaleiden taustalla jouheasti kuin hautajaissaatossa, välillä ollaan akustisissa tunnelmissa, kaikki tämä yhtä suurella paatoksella. Välillä kilpaillaan ”kaikkien aikojen huonoin riimi” -kisassa, mutta epäonnistutaan siinäkin, eikä sanoituksista oikein enempää voi sanoakaan. Annan esimerkin, joka voi valaista asiaa: ”pyydän et viettäisit yösi mun vierellä / tahtoisin maistaa taas veren sun kieleltä.” Asiaa ei helpota laulaja Jussin ääni, joka kuulostaa lampaan teurastukselta.

Onnetonta Uniklubi ei kumminkaan ole. Kyllä tällaista tekomelankoliaa nyt aina mieluummin kuuntelee kuin tekopirteää amerikkalaista rokkia. Melodiat ovat kohdallaan, kun bändi ei juuri keskity turhia rokkaamaan, jolloin suomihevistä jälleen kerran vauhtia ottavat kikkelikitarat alkavat ulvoa kuin urossimpanssit naaraiden puutteessa. Siksipä akustisena helähtävät sulosävelet tuntuvatkin välistä kuin laulurunouden muusan korviin valuttamalta hunajalta. Eniten kiitosta koko porukasta annan Antti Matikaisen rummuille: mies on tajunnut, että yksinkertaistaminen on usein kaunista, musiikissakin.

Koska itse musiikista minulla ei sen enempää sanottavaa olekaan, aion kuluttaa lopun palstatilan, joka minulle on suotu analysoidessani albumin kantta. Koska soittajapoikain alemmat raajat menevät hassusti poikki kuten kuvasta jokainen varmasti näkee, he näyttävät lähinnä melkein-mutta-ei-ihan-vihaisilta menninkäisiltä. Menninkäisteoriaani tukee se, että yksi heistä pitelee hupaisaa sateenvarjoa kädessään. Taivaalta sataa ilmeisesti toffeeveneitä, koska luoteja nuo möykyt eivät ole nähneetkään. Huomioikaa myös yhden vesselin päästä kasvava oksa, joka muotoutuu jonkinlaiseksi enkelisymboliksi.

Tällä tapaa Uniklubi on saanut tuoda viimeinkin ikiomia happoisempia ja kummasti myös varsinaista musiikkia aika lailla omaperäisempiä näkemyksiään levylle. Tämä onkin suorastaan menneitä kunnioittavaa mystiikkaa sopivasti Pink Floydin Piper At The Gates Of Dawnin uudelleenjulkaisun aikoihin. Annankin omille tulkinnoilleni Luotisateen kannen merkityksestä *****. Levy saa siitä alle puolet.