The King: Rakkauden seitsemäs huone

Aika helvetin mahtipontisella taiteilijanimellä on tämä kaveri itseään siunannut. Alkuperäinen kuningas, Elvis, pysyttelee kolmekymmentä vuotta pöntölle kuukahtamisensa jälkeen vielä piilossa, ja tämä Imatran The King on surutta lainannut Presleyn mutsin pojan liikanimeä. Ainakin pokkaa riittää tällä Marko Lind -merkkisellä miekkosella. Ja sanottavaa, sillä nyt käsittelyssä oleva Rakkauden Seitsemäs Huone on kaverin ties kuinka mones äänite, ja kirjojakin tämä tuottelias heppu on puskenut useamman. Metsästysäänitteiden, hengellisisten laulujen, bluesin ja rock n´ rollin parissa puuhastellut Lind on nyt pukannut pihalle uutuuslevyllisen iskelmällistä poppia tai popillista iskelmää.

Musiikillisesti meininki on hiukan samantyylistä kuin Internet-iskelmälegenda Donny Olkkolalla. Aivan Donnyn vinkeimpien hittien kuten vanhan kunnon Halibazuipan korkeuksiin ei ihan päästä, mutta jotain samanlaista tässä tähdessä on; laulu ei aina ihan suju, sävellykset ovat korkeintaan keskivertoja, sanoitukset tahattoman korneja. Suurin eroavaisuus näiden kahden artistin välillä on se, että Donny on selkeä huumoriviritelmä mutta The King arvatenkin tosissaan. Periaatteessa The Kingin musa ei kuitenkaan ole huonointa mahdollista. Joissain biiseissä on oikein hyvä poljento, ja kunnon bändillä soitettuna kappaleista saisi ihan kelpoa iskelmää.

Olisin erittäin mielelläni pitämättä tästä levystä. Rakkauden Seitsemäs Huone (kyllä, kaikki sanat isoilla alkukirjaimilla tuttuun suomea raiskaavaan Apulanta-tyyliin) on huokeasti tehty ja huokean näköinen omakustanne. The Kingin musiikki on B-luokan iskelmää hassuilla soundeilla ja kannet saavat pahimpienkin lo-fi-puristien masut kipristelemään. Onhan se nyt piru vie kornia, että aikuinen mies tekee tällaista tavaraa, mutta samalla jotenkin niin hellyttävää ja jopa – helkkari soikoon! – kadehdittavaa. The King selvästi laittaa itsensä likoon häpeilemättä. Kuinka moni meistä voi rehellisesti sanoa tekevänsä pelkästään omaa juttuaan, muiden mielipiteistä lainkaan välittämättä?

Ei auta. Minkä ihmeessä minä sille mahdan, että tämä kolahtaa enemmän kuin tusina keskinkertaista raskasrokkiviritelmää tai päivän pop-hittiä? Onko oikein kuunnella tätä levyä hymyssä suin ja camp-mielessä kun The King on selvästi yrittänyt tehdä koskettavaa musiikkia? Ja mitä hemmettiä, minuahan oikeasti liikuttivat jotkut sanoitukset. Osa biiseistä ei oikeasti ole lainkaan hullumpia. En tiedä kertovatko edelläluetellut seikat enemmän musiikkimaailmasta vai arvostelijan pään sisällöstä. Joka tapauksessa The Kingin kuuntelemisessa on jotain erinomaisen puhdistavaa. Ikään kuin keskinkertaisella musiikilla tukitut synapsit avattaisiin, ja taas on välittäjäaineilla tilaa virrata estotta.

Suosittelen tätä äänitettä lämpimästi kaikille musiikkiähkystä kärsiville. Tällaisesta hämmennyksestä ei nimittäin tule kuin hyvälle tuulelle. Normaali tähtiasteikko on viitteellinen – Rakkauden Seitsemäs Huone on tavallaan sekä yhden että viiden tähden levy, mutta isketään kiusallaan kompromissin vuoksi pongosaldo asteikon keskiväliltä. Olkoon se sovitteluratkaisu kompromisseja kaihtamattomalle omakustannemusiikin kuninkaalle.