Army of Christ: Voittaja

Army of Christ

Kristinuskon sanomaa julistavaa pop-musiikkia tuotetaan Suomessa varmasti ainakin kohtuullisia määriä, mutta tavalliselle rokinkuluttajalle hengelliset rokit jäävät vieraiksi. Muistan, että rokkipappi Tarvo Laakso oli muinoin kova sana (Krusifiksin juurella, mahtava biisi!) ja rippileirillä joku porukasta huudatti kasettimankasta Terapiaaa. Hengellinen pop on jäänyt itselleni näitä esimerkkejä lukuunottamatta kuitenkin täysin vieraaksi. Päivitystä tarjoaa tamperelainen AOC eli Army of Christ, joka tekee pelin selväksi jo nimellään. Kombon kakkoslevy Voittaja on hengellistä musiikkia verhottuna popimman hiphopin kaapuun. Tämä käy selväksi nopeammin ennen kuin kukaan ehtii sanoa Ruudolf tai Tilkkutäkki.

Kymmenestä varsinaisesta biisistä koostuva Voittaja on muodoltaan enemmän poppia kuin räppiä. AOC:n Joni Hietanen ja Matti Lindgren ovat apujoukkoineen luoneet levylle pehmeän äänimaiseman, joka on rokimmillakin hetkillä varsin kepeä. Terää kaipaisi lisää sekä sävellys- että toteutuspuoleen, sillä kappaleet sujahtavat näissä muodoissaan ohi liian helposti. Kontrasti dramaattisiin (ja dramaattisuudessaan hieman huvittaviin) Daavid ja Goljat -aiheisiin kansiin on suuri. Musiikki on pehmeää, samoin uneliaat räpit. Kun sävellyspuolikaan ei ole terävintä, jää tarttumapinta hieman vajavaiseksi.

Välillä tuntuu, etten osaa suhtautua tähän levyyn oikealla tavalla. Yhtäältä laulujen ja etenkin kansien julistukset vaivaannuttavat, mutta toisaalta musiikki ei loppujen lopuksi ole hullumpaa (jos kohta hieman yksioikoista). Kumma kyllä, kuvittelin ennakkoon olevani huomattavasti allergisempi kaikenlaiselle käännyttämiselle, mutta AOC:n kaksikko käsittelee yleisinhimillisiä aiheita yleensä melko yleispätevällä tasolla. Esimerkiksi kappale Kahdestaan on suht perinteinen rakkauslaulu ja lupaus yhdessä pysymisestä, jollaisia pop-musiikissa on tuotettu jo ties kuinka kauan. Saman mallin mukaan myös esimerkiksi Olet mitä julistat voisi olla peräisin jonkin maallisemman artistin kynästä – jos siis unohtaa selkeät uskonviittaukset. Hetkittäin AOC osuu oikeaan.

Lopullista tuomiota en oikein osaa antaa. Koska laulettua/räpättyä musiikkia olisi arvioitava äänten ja sanojen kokonaisuutena, en pysty paneutumaan tähän levyyn kuin puoliksi. Voittajan myötä kuitenkin palasin ajassa kaksitoista vuotta taaksepäin rippikoulumuistoihin, jolloin pohdittiin ringissä isosten ja papin kanssa samoja kysymyksiä, joita AOC käsittelee. Muistan silloinkin olleeni erittäin hämmentynyt. Voittajan suurimmaksi ansioksi luen sen, ettei se saarnaa liikaa.