Long Distance Calling: Satellite Bay

Viva Hate Records

Instrumentaalimetallia Isiksen ja Neurosiksen hengessä? Ensi alkuun moinen ajatus sai osakseen lähinnä epäilevää kulmien kurtistelua, mutta hissukseen tutustumalla ja ajatuksella kuuntelemalla saksalainen Long Distance Calling osoitti todellisen arvonsa.

Satellite Bayn seitsemän kappaletta soljuvat vuoroveden tavoin edestaas, seesteisten ja kevyiden kausien rytmittyessä hektisten, raskaiden ja terävien raivonpuuskien kanssa. Koska vokaaleja ei satunnaisten samplejen lisäksi kuulla kuin yhdellä raidalla vierailevan solistin toimesta, nousevat kitarat kiistattomasti kirkkaimpaan valokeilaan. David Jordan ja Florian Füntmann selviytyvätkin urakastaan puhtain paperein, sillä herrat taitavat kaikki tarvittavat kikat setkä kuviot. Aina kulloisenkin tunnelman mukaisesti kuusikielisista irtoaa joko akustista näppäily, helisevää soitantaa, jostain mystisen voiman keskeltä eloon hakattuja äänivalleja tai vaikkapa suoraa, pistävää viiltelyä. Rytmiryhmä Janosch Rathmer (rummut) ja Jan Hoffmann (basso) joutuvat vähintäänkin yhtä kovaan testiin, kun himpun vaille tunnin mittainen metallijärkäle vyöryy hiljalleen eteenpäin. Takalinjoillakaan taidot eivät muodostu ongelmaksi, mutta soundien puolesta tilanne onkin sitten toinen. Rummut paukahtelevat aika ilkeästi, eikä basso tahdo parissa biisissä erottua riittävästi muusta ryskeestä.

Idea instrufiilistelymetallista kantaa melkein maaliin saakka, mutta toiseksi viimeisen raidan laulu rikkoo aina tämän matkan. Olisikin ollut parempi jättää suosiolla kokonaan vokaalit pois, sillä nyt kantava ajatus ei toteudu täydellisesti. Samoin materiaalia olisi voinut tiivistää reilustikin ilman, että kokonaisuus olisi juuri heikentynyt. Kuka tietää, vaikutus olisi saattanut olla lopulta jopa täsmälleen vastakkainen. Kuten englanniksi sanotaan; close, but no cigar.