Tommishock & Kimarr: Perfect Strangers

Softone Music

Jo ensimmäisellä pyöräytyskerralla kokeneet tekijät hiphop-mies Tommishock ja Bassoradiossakin levyjä pyörittävä DJ Kimarr saavat kuuntelijan puolelleen. Kyse on määrittelemättömällä tavalla raskaasti rutisevasta, minimalistisesta ja urbaanista electronicasta, jota maustetaan asiaankuuluvan tylyillä räpäytyksillä. Kuulostaahan tämä heti ensimmäisistä tahdeista lähtien hieman Ceebrolisticsilta, mutta lieneekö tämä erityinen ihme, kun mukana heiluu RoopeK:n ja Rrimöykkin kaltaisia ehkä hieman dominoiviakin visionäärejä vierailulla.

Tommishockia ja Kimarria ei kannata lopulta turhan tiuhaan sotkea Ceebrojen touhuihin. Vaikka onkin totta, että Ceebrojen jo suureksi vitsiksi muodostunutta ”tulevaa albumia” odotellessa tämänkaltainen kama tulee tarpeeseen, ei kyseessä ole kumminkaan mikään korvikeyhtye, vaan aidosti omaa ääntään julistava duo. Perfect Strangers julistaa urbaania vieraantuneisuutta ja vihan purkaminen taiteen keinoin, mikä ei sinänsä ole mikään omaperäinen lähde hiphopin tekemiselle, mutta kun se tehdään hyvin, se myös kuuluu jäljessä. Nyt kuuluu.

Tommishock on hyvin ankaran kuuloinen räppäri. En sanoisi, että tämän ääniala tai ilmaisutapa on erityisen laaja tai mielenkiintoinen, mutta tämän tapa ilmaista itseään on vakaa ja luo tunnelmaa. On eri asia jaksaako tämän paasausta kuunnella tarkkaan: puhutaan vapaudesta, aseista ja ahdistutaan, mutta koen tärkeämpää olevan enemmän sen, että kuuntelija voi muodostaa näistä aiheista Tommishockin äänensävyn perusteella oman mielikuvansa tarvitsematta kuunnella sen tarkemmin tämän sanojen merkitystä. Näin valmiiksi kylmää sanomaa raikaavan musiikin teho maksimoidaan, tehokkaampaahan on se, minkä voimme itse kuvitella tapahtuvan, ei se, mikä tylsästi lasketaan suoraan eteen. Onkin siis harvinainen ansio räppärille, että tämä pystyy ilmaisemaan itseään yhtaikaa huomaamattomasti, mutta samalla mielenkiintoisesti. Tommishock onnistuu loistavasti, Kimarrin tyytyessä hyvin yksinkertaisiin luuppeihin ja satunnaisiin rutinamausteisiin muuten hyvin painajaismaisesti junnaavan konebiitin jyllätessä eteenpäin robotin lailla. Syksyöisen kaupungin valot voi melkein nähdä ja sateen jälkeisen tienpinnan haistaa.

Levyllä on kahdeksan varsinaista raitaa ja kolme suhteellisen mielenkiintoista remixiä. Normaalisti rankaisisin remixien sisällyttämisestä originaalimateriaalia sisältävälle albumille, mutta nyt ne ovat sen verran hyvin korvaan pöriseviä city-soundtrackin osasia, että niistä ei uskalla rangaistakaan: stop-nappia ei edes tahdo painaa kahdeksannen raidan jälkeen, mikä on saavutus jo sinänsä. Tätä tukee myös se, että biisejä on sinällään turhaa erotella toisistaan varsinaisella albumillakaan. Lätty on ennen kaikkea vakaasti eteenpäin puskeva kokonaisuus. Kerta kaikkiaan erinomainen levy.