Candy Cane: Fay-ra-Doowra

Jukeboss

Olen hämmentynyt. Asia on ihan niin kuin tamperelaisen Candy Cane-orkesterin herrat haastattelussaan uumoilivat. ”käännetään uusi lehti”, ”pudotetaan kuulija perseelleen”, ”nähdä hämmästyneet ilmeet” olivat sanamuotoja, joita yhtyeen laulaja-kitaristi Marko Neuman ja basisti Tomi Isoviita tarjoilivat udellessani uuden levyn sävyistä. Tämän teatraalisen kaksitoistaraitaisen kohdalla moiset heitot eivät ole niinkään ylisanoja. Fay-ra-Doowra on samalla tavalla hengästyttävän moniulotteinen ja kiehtovasti poukkoileva kokonaisuus kuin mitä oli System Of Downin Mesmerize/Hypnotize-levykaksikko. Musiikillisesti liikutaan toki hiukan eri kentillä.

Aiemmilla tuotoksillaan indierock-alternativellaan hetkittäin hardcoren ja metallisävyjen parista ammentanut nelikko syöksyy uudella levyllään massiivisesti ja elokuvallisesti niihin samoihin syviin kuiluihin, joihin on aiemmin ehkä vain reunalta tuijotettu. Aloitus Tzufit lähtee klassisen kauniilla jousilla. Seuraavassa käänteessä mukaan saadaan raskaat purskahdukset, joista jarrutellaan haaveelliseen latinalaiseen näppäilyyn unisilla torvitaustoilla. Huipennus kasvaa näppäilyn ja tumman jymäkän kaahauksen sulavan yhdistelmän kautta. Pienoiskuvassa tässä on jo koko levyn kaava, toisaalta taas vielä ei ole kuultu oikeastaan mitään. Kipakan tummasyinen Lead A Way Off on laukkaavine melodisuuksineen yksi levyn ehdottomia huippukohtia. Markon jäjittelemätön laulu on tässä lähinnä sitä vanhaa tuttua CC:tä. Raskas ja nykivä Jardín de Infancia hyppää sitten jo sinne kuiluun ihan todella, syöksyillen yllättävillä suunnanvaihdoksilla kuin jarrunsa menettänyt malmivaunu. Laulusta irtoaa sitä demonista ruoskaa ihan tosissaan ja soitto peesaa samaa synkeää ja odottamatonta maailmaa. Saadaanpa sinne loppuun sitä avantgarde-maailmoista tuttua ”venytettyä pieruakin”…

Candy Canen kimppahali (eli Group Hug) on melkoisen räiskyvä piirileikki, onnistuneen tarttuva ja innostava sellainen. Vaikka mennään mollissa, on touhussa mukavan leikittelevä ote. Tim Burtonin kummitusmaailma vaihtuu astetta jylhempään kauhuoopperaan Marry Me (And Drown)in reilun parin minuutin välisoitossa. Giddy pyörii maanisesti paikallaan, lähtien pyörimään samaa hullunympyrää särölaukan kautta kuulaaseen sinfoniaan, riivatun baletin pyörteisiin ja taas takaisin. Koko levyn hämärin, mutta myös kiehtovin sävellys. El Perro Ladró El Gaton lyhyen meuhkapurkauksen jälkeen Kponyuongon perinteisempi tarttuvuus on vaihteeksi mukavan tervetullutta. CC toki pystyisi halutessaan luomaan pelkkiä tämän, tarttuvan särösahaavasti pyörteilevän Every Dropin ja Lead A Way Offin kaltaisia, melko helposti tarttuvia mutta monipuolisesti koristeltuja ”hittejä”. Mutta mitäs hauskaa siinä olisi? Näitäkin hämärämpien kauhulaboratoriokokeilujen seassa melodisemmat raidat maistuvat vieläkin paremmilta. Eikä näissäkään toki missään hempeissä tai yksipuolisissa maisemissa liikuta.

Metallisinta paisketta Candyt tarjoilevat täyteen ahdetulla Error Humanolla, jossa häiriintyneet häröäänet ja erilaiset luupit täydentävät hienosti raskaasti mäiskivää pohjatyötä. Emily polkee kuin viimeistä päivää, jatsaillen välillä twinpeaks-psykedeelisissä yökerho-tunnelmissa. Päätösraita In Memory Of All Of You lähtee maalailemaan kevyemmin, tavoitellen jopa Magyar Possen taidolla käyttämää tummasti aaltoilevaa sinfonista junnausta. Levyn elokuvallisuus on käsin kosketeltavaa. Kyseessä ei toki ole mikään lapsille suunnattu tai arkipäivän realismia kevyesti avaava raina, vaan alitajunnan kauhukammioita koluava, Lynchille sukua oleva kuvasto. Omituista, mutta pääosiltaan upeaa. Se, onko tämä levy mestariteos vai vain mielenkiintoinen kokeilu, se lienee se ydinkysymys joka riippuu täysin kuulijan korvasta. Oma mielipiteeni leijailee tällä hetkellä ankkuroimattomana jossain näiden välimaisemissa. Purtavaa ainakin riittää pitkäksi aikaa... Tuskin tällä levyllä listan ykkösijoja poimitaan, mutta muutama tajunta saattaa räjähtää.