Gallhammer: Ill Innocence

Peaceville


Kolmesta hennosta japanilaisneidosta koostuva Gallhammer soittaa niin raakaa, synkkää ja nihilististä musiikkia, että sitä on vaikea uskoa muiden kuin raavaiden norjalaisten viikinkimetallistien esittämäksi. Yhtyeen ilmaisu on välillä doomahtavan hidasta ja välillä enemmän blackmetalliin kallellaan, mutta jatkuvasti periksiantamatonta ja näkemyksellistä. Celtic Frost ja Bathory voisivat toimia hyvänä johdantona aiheeseen, mutta selkeistä vaikutteista huolimatta Gallhammerilla on tekemisiinsä myös ilahduttavan uskalias ja rajoja rikkova ote. Välillä musiikissa saattaa kuulla japanilaisen punk / no-wave -liikkeen estetiikkaa, ja paikoitellen särökitaroiden seasta pilkahtaa jopa sonicyouthmaisia sävyjä.


Soittotaidolla trio ei yritäkään päteä, vaan panostaa sen sijaan äärimmäisen yksinkertaiseen ilmaisuun. Ratkaisu toimii kuin teurastamo ja tukee hienosti raakoja vokalisointeja, jotka ovatkin yhtyeen vahvin lenkki. Tunkion kuningattarena upean pidäkkeettömäästi ärjyvä Vivian Slaughter on ulosanniltaan äärimmäisen vakuuttava; puolisoni mielestä hän kuulostaa laulaessaan siltä kuin sylkisi jatkuvasti verta kurkustaan, mikä varmaan pitääkin paikkansa.


Onneksi myös biisipuoli on bändillä hanskassa mainiosti. Albumin avaava doomahtava, lähes kahdeksanminuuttinen At The Onset Of The Age Of Despair kasvaa hitaasti majesteettisiin tunnelmiin ja tekee heti ensitahdeistaan selväksi että nämä naiset ovat tosissaan. Tämän jälkeen yhtye käy läpi liudan aggressiivisempia ja nopeampia kappaleita, joista voisi mainita ainakin tarttuvasti rokkaavan Blind My Eyesin, jonka Boredoms –tyyppiset kimitysstemmat ovat kuulijasta riippuen joko huonoa huumoria tai silkkaa neroutta. Itse kallistun jälkimmäisen kannalle. Puolivälin jälkeen palataan takaisin hitaamman runttauksen pariin hienon Song Of Fallin merkeissä, jonka jälkeen tempo pysyy loppulevyn ajan odottavan painostavana. Slog ehtii käväistä jopa postrockin puolella, ennen kuin Last Scary Dream päättää albumikokonaisuuden unenomaisen rauhallisiin, mutta samalla levottomiin tunnelmiin.


Tälle kolmikolle ei tarvitse tyttötasoitusta antaa, enkä minä uskaltaisi sellaista ehdottaakaan, ainakaan kuultuani Ripper The Gloomissa esitettäviä kuolonkorinoita. Ill Innocence on tasoltaan jo lähellä täyttä viittä tähteä, mutta jätetään nyt arvosanaan vielä pientä parantamisen varaa. Paikoitellen nimittäin tuntuu että riffittely voisi olla hitusen oivaltavampaa, eikä mainittuja kokeellisia elementtejä kuitenkaan ole saatu ujutettua mukaan aivan tarpeeksi, jotta yhtyeen ilmaisua voisi kehua totaalisen omaperäiseksi. Mainiota äärimetallia tämä viisikymmentäminuuttinen puristus on joka tapauksessa.


Gallhammer tekee syyskuun lopulla levyn julkaisun yhteydessä pienen Suomen-kiertueen, joten nyt tarjoutuu myös oiva tilaisuus nähdä, pystyykö yhtye vakuuttamaan lavalla yhtä tehokkaasti kuin äänitemuodossa.