Pias / Hassle


Lontoolainen Zico Chain ei ole trendien perässä juokseva debytoija, vaikka onkin ehtinyt jo saada kotimaansa mediassa huomiota NME:tä myöten - perinteiseen trioilmaisuun luottava retkue nimittäin seilaa syvällä tutun kuuloisessa, grungesta ja 90-lukulaisesta farkkuhevistä lasketussa tekojärvessä. Ensivaikutelmana mieleen putkahtavat Nirvana, Queens of the Stone Age, sekä paikoitellen Ugly Kid Joe pysyvät referensseinä vielä useammankin kuuntelun jälkeen, mikä ei tällä kertaa ole kehu. Näiden bändien perintö kun on viime vuosina lypsetty melkoisen kuiviin, eikä Foodilta tahdo löytyä mitään erityisen uutta sanottavaa aiheeseen.


Teoriassa yhtyeellä on kaikki palaset mukavasti kasassa. Bändi rokkaa erittäin tiukasti, soundit potkivat terävästi ja mureasti, ja laulaja rähisee kuin vatsahapoista kärsivä Kurt Cobain. Valitettavasti biisimateriaali ei vain tahdo oikein säväyttää. Jostain syystä Foodilla on selvää yliyrittämisen ja jopa hittikalastelun makua. Biisien kertsit tulvivat ns. idioottikoukkuja, joiden tahtiin on ehkä mukava puida nyrkkiään kännissä, mutta jotka antavat orkesterista melko punaniskaisen kuvan. Nihilism–kappaleessa bändi yrittää jopa risteyttää grungen ja nu-metalin, rasittavin tuloksin.


Varsinaiseksi ärsytyksen aiheeksi kuitenkin nousee laulaja Chris Glitheron ulosanti, joka on teennäisen kuuloinen sekoitus Cobainin ärjyntää ja Liven Ed Kowalczykin nasaalia. En yhtään epäile, etteikö Zico Chain saisi oikeissa olosuhteissa aikaiseksi todella riipivää ja mukaansatempaavaa rokkia, mutta tällä erää bändi tuntuu uhraavan hyvät ideat maailmanvalloitushaaveiden alttarille. Löytyyhän Foodilta pari ihan kelpo raitaa, mutta jään kuitenkin odottamaan sitä vaikeaa kakkosalbumia.