Stig Dogg: Stigidilaatio

Muumaamusiikki

Aluksi kovin hitaanoloisesti liikkeelle lähtenyt 3rd Rail Music-lafka on nyt saanut aikaiseksi jopa uuden alamerkin Muumaamusiikki, jonka ainoana artistina tähän mennessä on kiinnitetty ironisen kutu-r&b:n (ainoa?) edustaja Suomessa, Stig Dogg, jonka toinen albumi nyt arvioitava Stigidilaatio on.

Stig Doggin tapauksessa on usein kiinnitetty huomiota sanojen suoruuteen, johon artisti on itse usein vastannut vastaavien sanoitusten olevan aivan yhtä yleisiä ulkomaisissa r&b-kappaleissa, joita Suomenkin radioissa luukutetaan taukoamatta. Ero on siis lähinnä vain kielessä, ei niinkään sanomallisuudessa, tosin toki Stig omaa asiaansa latoo tiukalla itseironialla.

Teksti on sinänsä ihan hauskaa ja kuten sanottua, huumori tulee varmasti tarpeeksi selvästi lävitse kaikille joille pitääkin, mutta Stig ei ole suoraan sanoen mikään karismaattisin tai loistavin riimittelijä. Harvemmin suomalaisella rap-levyllä tulee valitettua artistin itsensä kyvystä sanailla, mutta nyt on mahdotonta olla noteeraamatta asiaa. Stigin huumorintaju on ”ronskiudestaan” huolimatta varsin kulunutta ja kuivaa.

Nyt voidaan huomauttaa, että Stig ei juuri tee hiphoppia, vaan r&b:ta, mutta vastaan tällaisen saivartelun Suomen muutenkin tarpeeksi pienissä hiphop-piireissä olevan lähinnä artistin fanien uikutusta ja ongelman välttämistä, toisin sanoen yleisön hämäämistä totuudelta (mitä edustaa myös Muumaamusiikin perustaminen, jotta Stig erottuisi ”tavan” hiphopista). 10 kappaletta ovat sisällöltään kovin itseään toistavia. Tähän voisi sanoa, että mitä muuta olisin voinut odottaakaan, mutta mieleeni tulee esimerkiksi edesmenneen Memmy Possen kaltaisia ryhmiä, joilla ei ole koskaan ollut ongelmia saada kappaleisiinsa härskiyttä, pilkettä silmäkulmaan ja samalla monipuolisuutta.

Asiallisesti poukkoilevat taustat ja tarpeeksi vähäiset vierailijat (esim. Davo ja Reilukerho) tekevät mukavan pituisesta albumista suhteellisen positiivisen kokemuksen antamatta sen tippua täyteen turhuuteen ja ei ole kieltämistä, etteivätkö Vadelmasuklaan ja Kun nainen lyö-biisin kaltaiset uskomattoman helposti päähän soimaan jäävät hitit toimisi aivan kympillä sopivan raukeassa ja hyväntuulisessa mielentilassa. Sen sijaan esimerkiksi Kovat piipussa tai nimibiisi ovat kappaleita, jotka ovat sinänsä jo sen verran kliseisiä niin tylsien kahden euron biittiensä kuin sanoitustensa ja ulosantinsa kannalta, että on vaikeaa keksiä mitään syytä miksi ne on oikeastaan tehty? Toisen albumin kohdalla kaikkien asianosaisten pitäisi jo tietää, että pelkkä suomalaisuus tai Suuren Vitsin Mahdollisuus (tarkoittaen sitä, että kyseessä on oikeasti niin suurta ironiaa, että kukaan ei voi oikeasti tajuta mistä on kyse) ei riitä syyksi.