Julkaistu: 02.10.2002
Arvostelija: Janne Kuusinen
EMI
HBTB on kuin raketti, joka on syöksynyt 20 vuoden aikana USA:n etelävaltioissa sijaitsevasta tukikohdastaan stratosfäärin tuolle puolen. Sen dynamona toimii pari Aija Puurtinen - Esa Kuloniemi. Ensinmainittu, alias Honey B., on semmoinen veikeä hörhelötäti, joka hengaa tämän tästä Sibiksen Pitäjänmäen tiloissa opettamassa afrolaulua ja joka voisi lähteä lentoon minä hetkenä hyvänsä. Kitaravelho Kuloniemi aka T-Bone Ed taas on myös musiikkijournalistinakin, Radiomafian “Ulvovat sudet”- ohjelmasta, tuttu. Bändin kotisivulla luonnehdittiin hauskasti hänen instrumentaatiotaan: “Kitara, laulu & bändin Ike Turner - vastuu”.
Monennäköistä matskua on nauhoille tarttunut 20 vuoden aikana. Tupla-CD jakaantuu aika tarkasti uusia ja vanhempia levytyksiä sisältäviin plattoihin. Herkkuina ykköslevyllä jaellaan myös aikaisemmin kuulematonta, freesiä materiaalia. Muutamalla coverillakin koristeltu kakkosCD antaa käsityksen siitä, miltä HBTB kuulosti 80-luvulla.
Bändi on tehnyt todella mielenkiintoisen musiikillisen kaaren. Kokoelma sai minut mittaamaan itseltäni kuumeen, kun huomasin soittavani enemmän sitä ykköslevyä. Yleensähän kokoelman arviointi menee niin, että piisit tulevat kronologisesti, ja hieman ennen viimeistä cd:tä alkaa musiikki ajalta, jolloin artisti ei enää ole hyvä. Mutta nyt ladattiin funkympi osasto kehiin jo alkuun, tehtiin ikään kuin KäänteisSteviewonderit.
Kansivihossa mainitaan suht’ osuva termi: “Space Pop”. Sillä voi surutta kuvata HBTB:n uusinta materiaalia. Pitkiä melodisia linjoja, tilan tuntua, unenomaista hawaijikitarointia, koneohjelmointia hyvällä maulla. Musiikissa ei tarvitse “tapahtua” koko ajan, myös kokonuotti voi olla kingi! Puurtinen tuntuisi olevan 2000-luvun Suomen 70-luvun alun David Bowie. Bowie on siitä kätevä, että häneksi voi nimetä sekä hänenhenkisiään miehiä että naisia.
Mutta aivan varmasti rootsimmalle, bluesimmalle, popimmalle, tasaisemmalle kakkoslevylle löytyy oma kuulijakuntansa, ja voin kuvitella, että sille taas ei ykköslevy kolahda. Itselleni kuitenkin juuri se futuristinen ja urbaani, kekseliäs sätkätys toi parhaat hykerrysfibat. Parhaimmillaan sävyt kuulostavat positiivisessa mielessä hassuilta, jokseenkin tyttömäisiltä, kuin musiikillisilta vastineilta Katja Tukiaisen, Kati Kovacsin ja kumppaneiden naivistisille hassuttelusarjakuville. Hienoja, loistavia komppeja! Välillä käydään raskaammalla särökitarapuolella, ja saundista tulee ehkä hieman tosikko: mielestäni HBTB on parhaimmillaan irtautuessaan rohkeasti blues-asteikon kuluneenpuoleisista kuvioista. Mm. “Drown”, “Beep! Repair” ja “Tentacles” osoittavat sen, miten Puurtiska ja Kuloniemi osaavat tehdä tarttuvaa, hulvatonta huomispäivän groovea.
Aija-tädin ääni on sensuellin bitch, ja hänen englantinsa ääntämisestä kannattaa itse kunkin ottaa oppia. Yllä mainittu Turner-vertaus on yllättävänkin osuva: isäntä tuppaa väistämättä jäämään varjoon samalla tavalla kuin paitsi Ike, myösABBAn kundit aikoinaan.
HBTB on loistelias osoitus siitä, ettei bändin tarvitse vuodesta toiseen jauhaa samaa. Kannessa on paljon informaatiota, ja hyvä niin, mutta vastaavasti präntti on häiritsevän pientä. Tai sitten olen vain tulossa/tullut vanhaksi. Kappaleet esittelevät hämytekstit ovat oivallisia, koska eivät selittele turhaan. Mutta tässä tapauksessa LP olisi toki kokonsa puolesta ollut superiööri CDhen verrattuna...
