Asobi Seksu: Citrus

Friendly Fire

Halusin paneutua Asobi Seksun kakkos-albumiin Huolella. Halusin myös pitää siitä, sillä yhtyeen edustama shoegaze-pop on itselleni (ollut) erittäin läheinen musiikin laji, sellainen, jonka parissa puberteetin tunnepurkaukset muuttuivat maagisiksi kokemuksiksi. Citrusta kuunnellessa konkretisoitui kuitenkin jälleen se tosiasia, että musiikkimaku on mitä suuremmissa määrin henkilökohtaista elämänhistoriaa ja omaisuutta, josta voi (ja täytyy) olla ylpeä tai toisaalta oikeutetusti mustasukkainen. New yorkilais -yhtyeen säveltaiteen aiheuttama närästys johtuu siitä, että se ammentaa isolla kauhalla vaikutteita esikuviltaan, mutta se ei onnistu tekemään kuitenkaan esikuvilleen kunniaa vaan saattaa mestarinsa pikemminkin kyseenalaiseen valoon. Mieleen hiipii kysymys, oliko se kaikki sittenkin ihan paskaa?

Tässä vaiheessa täytyy suorittaa levyhyllyn kertausharjoitus, joka todistaa epäilykset vääriksi: Riden ja Lushin houreiset kitarat olivat kultahippuja hienojen medolisten rakennelmien päällä, myös My Bloody Valentinen saundi oli aikanaan oikeasti innovatiivista ja edelleen kiinnostavaa. Citrus täyttää monet shoegazen tunnusmerkit; kitarat soivat etäällä kovaa, levyllä on hienoja saundeja ja terassidynamiikka (hiljaa-kovaa-hiljaa jne.) on kyllä eräänlainen modernin rockin kultainen leikkaus, mutta arvostelija joutuu kuitenkin nyt tukeutumaan kritiikin peruskliseeseen: Pinnan alla ei tunnu löytyvän potentiaalia, tai edes hyviä musiikillisia ideoita, joihin tyylittelyn voisi valjastaa. Citruksella tekstuuri ottaa ylivallan sävellyksistä. Tämä pistää korvaan siksi, että kappaleet ovat muodoltaan melkoisen perinteisiä poplauluja, mutta niiden sävellyksellinen substanssi on olematonta. Vain Thursday -kappaleessa on jotain melodista viehättävyyttä. Itseäni eniten häiritsee kuitenkin japanilaissolisti Yukin laulu, josta tulee mieleen ne myötähäpeän hetket kun huomaa, että joku laulaa huomaamattaan I-podinsa mukana. Neidon veisuu on epävireistä itsekritiikin ulottumattomissa olevaa Idols-karsinnoista tuttua honotusta, joka on paitsi tyylilajille ominaisesti, mutta nyt myös ihan aiheestakin miksattu äänivallin alle.

Asobi Seksusta tulee sellainen olo, että se luottaa vain siihen, että populaarimusiikin trendit kertautuvat suunnilleen 15 vuoden välein. Shoegaze on nyt nu-gaze, ja se on nyt muodissa tämän vääjäämättömän kiertokulun lainalaisuuden vuoksi hetken aikaa. Asobi Seksun reikäleivässä sen sijaan merkittävintä on sen kannet: japanilainen kitch vääntyy taitavan graafikon käsissä vaivattomasti psykedeeliseksi taiteeksi ja neonoranssi muovi on cd-kotelon materiaalina tosi cool.