Lines Of Leaving: Battle For Humanity

Independent Sounds Oy

Tamperelainen, tummaa modernia rockia jostain melodramaattisen emo-maalailun, hevahtavan mätkeen ja melodisen poppiksen keskivaiheilta soittava nelikko on viime vuodet keikkaillut ahkerasti. Jo yhtyeen ensimmäinen single keräsi rahaa asunnottomille – jolla yhtye jo todisti ettei tarvitse olla U2:sen jäsen tai soittaa punkbändissä, jotta muusikko ei voisi olla samalla aktivisti ja ajaa hyviä asioita. Yhtyeen debyyttialbumin nimi jatkaa täten luontevasti Timo ”Nipa” Nymanin johtaman nelikon teemoissa, ilman että se maistuisi vain yhdeltä keksityltä hyvältä nimeltä rock-albumille. Tasavertaisuutta, inhimillisyyttä, ekologisuutta ja niin edelleen… Parasta on, että yhtye oikeasti tekee asioita eikä vain ratsasta näiden ikimuodikkaiden asioiden tuomalla positiivisella julkisuudella. Kuka tahansa voi aina sanoa tähtäävänsä hyvään, mutta turhan monelta ne todelliset teot jäävät puuttumaan. Tulevaisuus sitten näyttää, millaisiin muihin kohteisiin LoL kääntää katseensa kuin hyväntekeväisyys-singleen, kantaa-ottaviin sanoituksiin ja yleisesti ihmisten herättelemiseen. Ainakin yhtye jaksaa vahvasti keikkailla, tuoda ideologiaansa esiin ja tuntuu olevan melkoisen pystyvä myös järjestämään erilaisia tapahtumia, kuten tuli todettua kesällä Indiefestissä.

Entäpä sitten se pääasia eli – tässä tapauksessa kun levyarvio on kyseessä – se musiikki? Livemuodossa yhtyeen tuore materiaali ei herättänyt oikein tunteita suuntaan tai toiseen, mutta levymuodossa homma petraa. Vaikka avausraita Extravagance (The Fabulous Life Of) ei vielä sen kummemmin innostakaan, heti kakkosena soiva, toiveikkaan kaaren ja energisen kitarasärömätkeen sulavasti yhdistävä Fistula on tarttuva, kohtuullisen persoonallinen iskusävelmä. Etenkin sen kaiken mätkinnän ja särön takana vallitseva aurinkoinen toivon tunne ja hymy vakuuttaa. Yhtyeen laulaja-kitaristi-lauluntekijä Nipa Nymanin tapa laulaa notkean mahtipontisesti tuo yhtyeelle sen verran lisäpersoonaa, ettei yhtye huku tähän kovasti viime vuosina muodikkaaseen emoilu-tarjontaan. Silti; jos unohdetaan hetkeksi se positiivinen asia mitä halutaan tuoda esiin, ei esimerkiksi kohtuullisen raskas, jopa ärjyntään taipuvainen Conscience Rise (No Kiotos?) sen kummempia koukkuja minun ihoni alle heitä – poislukien sen mukavasti nytkivän keskiosan. Se toimii.

Fistulan seuraan levyn vahvimpiin biisikokonaisuuksiin nousee kipakka ja toimivan mahtipontinen Hearts In Overdrive, jossa on ehkä levyn toimivin yhtenäinen kaava. Poukkoilevuudessaan biisissä on paljon System Of A Downia, ja tämä on siis kehu. Myös akustisella kitaralla kipakasti lähtevä, ehkä hiukan liiaksi kaartelemaan ja pyörteilemään unohtuva, nimibiisi voisi nousta levyn eturiviin. Siinä oikeastaan tiivistyy monien BFH-levyn kappaleiden suurin ongelma. Monissa sävellyksissä on yksittäisiä hienouksia, mutta kokonaisuuksina parhaus ei vielä tiivisty. Se voimaballadikin yhtyeeltä onnistuu, mutta kyllä Sacrifice For A Greater Cause toimii paremmin, kun se kasvaa ja lähtee laukkaamaan. Balladiksi jäävä Survival Of The Fittest jää myös hiukan turhaan laahaamaan.