Heroin And Your Veins: Dead People´s Trails

Solina

Mm. Ultranoirissa soittaneen tamperelaisen Janne Perttulan soolo Heroin And Your Veins on sarjassaan toinen kuulemani suomalainen instrumentaali-yhtye, joka nostaa vahvasti lynchmaisia mielikuvia. Ei olekaan mikään ihme että herran vaikuttajista löytyvät ne samat Morriconet ja Badalamentit kuin porilaiselta Magyar Posselta. Kun Posse luottaa vahvasti kosketinvoimaan ja maustaa junnaustaan paikoittain myös mm. viululla, on HAYV:illä huomattavasti riisutumpi ote. Mies tuijottaa tyhjyyteen pääsääntöisesti pelkällä kaikuisasti humisevalla sähkökitaranäppäilyllä. Toki sieltä löytyy taustaiskuja ja kaaria, mutta ihan samanlaisiin raivokkaisiin pyörteisiin ei nousta, mikä porilaisilla kuorruttaa homman etenkin keikoilla. Perttula tuijottaa sitä pimeyttä kasvoihin niin intensiivisesti, ettei moisia tunnetiloja kuten raivo ole varaa päästää irti.

Äänimaailma on siis tutun kuuloinen. Hattua täytyy nostaa ennen muuta sille, kuinka hienosti HAYV onnistuu maalaamaan sen pelkistetyllä rautalangalla. Siveltimenvedot tekevät tummasta pinnasta öisen lisäksi – melko tylyistäkin sävyistä huolimatta – haikean ja kauniin. Turkulaisen Solina Recordsin julkaisema debyytti jakautuu kahteen osaan – ensimmäiset seitsemän biisiä humisevat kello kahdessa, loppupuolen viisi tunnelmointia laskeutuvat jo aamuneljään. Silti tunnelma ei oikeastaan muutu. Parhaiten Perttula tuntuisi saavan kaavastaan irti avausraidalla The First Pain, jonka eleetön näppäily viittaa kyllä vahvasti Magyar Posseen ja kasvaakin hiukan samalla tavalla, muttei toki ihan samaan puristukseen. Myös kiivaammin sykkivä, vaaniskelevan rautalankainen Diet And Cancer jää mieleen pehmeästi teollisine iskuineen. Kovan alkukolmikon täydentää pimeydessä pikkuhiljaa ryömivä Sand in Lungs. Koska elementtejä ei ole kauhean paljon eikä tunnelmasta luovuta, alkaa levy pidemmälle mentäessä hiukan toistamaan itseään. Mikä ei toisaalta ole tällaisen junnaavan ja yhden sävymaailman parissa pelaavan jutun kohdalla välttämättä niinkään huono asia. Ainakaan se ei yllätä, muttei myöskään hirveästi haittaa.

Koska minun korvaani Perttula on parhaimmillaan kaikkein pelkistetyimmissä kohdissa, on monen kappaleen alku sen parhautta. Jos se siitä kasvaa maalailevammaksi, se edelleen puskee hyvin. Silti jos se jää ”tylysti” pelkkään kaikunäppäilyyn, on tunnelma jotenkin paljon tiheämpi. Hyvä esimerkki kuuttoman syysyön pimeydestä kuullaan esimerkiksi Death Of A Loverilla. Vaikka Dead People´s Trails ei sinällään olekaan sarjassaan mikään totaalisen persoonallinen ja uuttaluova, ei se myöskään häviä lajityypin kokeneemmille pelaajille. Hieno ensimmäinen kokonaisuus.