Tse Schäfer: Velhottaren kartanossa

”Sakariaanialaiseksi kansantaiteilijaksi” luonnehdittu Tse Schäfer heittää tällä debyyttipitkäsoitollaan arvioijalle melko kovan luun purtavaksi. Albumia kuunnellessa on nimittäin välillä todella vaikea sanoa, onko siinä viljelty huumori tahallista vai tahatonta. Asian päättelemistä ei lainkaan helpota promokuvissa velhoksi sonnustautunut herra, joka poseeraa pellolla taikakeppi kädessään. Myös kotikutoinen, laulua ylikorostava ja kaikki soittimet taustalle viskaava epätuotanto tuo soppaan oman ulottuvuutensa.

Mies ja kitara-tyyppisellä folkilla leikittelevä levy on lehdistötiedotteen mukaan jonkinlainen teema-albumi mystisestä Velhottaresta, mutta sitä on kyllä sanoitusten perusteella lähes mahdoton päätellä. Ville Leinosen varhaisesta tuotannosta muistuttavassa lofi-folkissa on kyllä paikoitellen ideaa, mutta päällimmäisenä erotuksena näiden kahden tekijän välillä ovat Tsen laulujen köykäiset sovitukset, sillä pääasiassa akustisen kitaran varassa pelaavat laulut olisivat kaivanneet hitusen rikkaampaa äänimaisemaa taustalleen. Voimakkaasti tajunnanvirralta haiskahtavat sanoitukset aiheuttavat nekin hämmennystä, kertovat ne sitten liftaamisesta tai lemmikkitarantellan anoreksiasta: ”enää ole hän ei taiteilija / liian heikko vain / kerran vuodessa syö / kön kön kön kön kön kön köö / kön kön köö kön kön kön kön köö” (Faabeleita).

Todellinen isku vasten Tsen mystistä olemusta on kuitenkin hänen sävellystensä peruspopahtava vire. Minkäänlaista innostavaa utuisuutta tai tunnelmallista sointia mies ei saa välitettyä, vaikka hänen tekemisiinsä se sopisikin mainiosti. Tsen pitäisi seuraavaan levyyn mennessä päättää, haluaako hän olla Kari Peitsamo vai Kuusumun Profeetta.