Underdogs: Do You Hear My Voice? (EP)

Helsinkiläinen Underdogs on ilman muuta yksi suomalaisen kitarapop-skenen kiinnostavimpia. Vuodesta 2000 eri nimillä toimineen, muutaman kerran kokoonpanoaan päivittäneen viisikon utuinen ja rikkaasti haaveileva pop maalailee hiukan samoissa maailmoissa kuin se akustisin Radiohead. Saatteessa nostetaan vaikuttajaksi Pink Floyd. Kotimaisista sukulaisista bändistä tulee hetkittäin mieleen pianovoittoisempi ja popimpi painos Underwater Sleeping Societystä, lähinnä johtuen Jukka Paajasen tukkoisen ja viipyilevän laulun lievästä samankaltaisuudesta Okko Niemiseen. Verrokeiksi on tarjottu myös mm. Turin Breaksiä ja Mew´tä. Loppujen lopuksi Dogsilla on kuitenkin melko lailla omanlaisensa haaveileva soundi. Tosin ei se ole mitenkään hirveän kaukana rauhallisemman ja avaramman kitarapopin muistakaan tekijöistä, juuret ja vaikuttajat ovat helposti kuultavissa. Eli mitään todellista ”autenttista soundia” yhtyeellä ei ehkä ole, mutta viisikko kuulostaa siltä persoonalliselta ja onnistuu viemään mukanaan. Soitto koskettaa. Ja se pelkästään vie aika pitkälle.

Yhtyeen tuore neljän kappaleen omakustanne-EP jatkaa lähes vuosittain tarjoiltujen ääninäytteiden loogista kaarta, jossa kehittymistä on tapahtunut jatkuvasti. Tämä lätty kuulostaa jo sen verran valmiilta ja kauneudellaan, sulavuudellaan ja soundipolitiikallaan vakuuttavalla näytteellä, että voi suositella suuntaamista kohti Underdogsin debyyttialbumia. Mary aloittaa levyn mukavan kasvavalla, kohtuullisen reippaalla kaunokaisella, jossa heleät piano-hissuilut kasvatetaan toiveikkaan kaihoisasti kaartaviin maalailuihin. Rikasta, muttei täyteenahdettua. Henrikki Tiaisen pianon arvo korostuu entisestään rauhallisemmassa ja viipyilevän tukkoisesti lauletussa Dreamsissä – iltapäivän melankoliaa parhaimmillaan. Pienintä, mutta edelleen maalauksellista Underdogsia kuullaan Castawayllä. Unelias nimibiisi päättää levyn puolittain instrumentaalina piano-viipyilynä, jossa Paajasen puolikuiskaava laulu maistuu jo lähes aavemaisen hauraalta. Erittäin kaunis, yhtenäinen ja ajattoman makuinen annos maalailevaa ja uneliasta kitarapoppia.