The Electric Crayon Set: What A Rotter Of A Day

SoundHawk

The Electric Crayon Set tekee hyvin nopeasti ja yksiselitteisesti selväksi, minkä musiikkitradition jatkumossa se pyrkii ja kokee olevansa osallisena. Kryptisestä nimestä alkaen halutaan olla – siinä toki onnistuen – osa 1960-luvulla alkanutta psykedeelisen popin liikettä. 1990-luvun lopulla perustettu yhtye osoittaakin tuntevansa kivijalkansa muotokielen ja keinot monella taholla. Mersey beatin sointi on Timo Pääkön (laulu ja kitarat) materiaalissa läsnä vahvasti, mutta äänimaailmaltaan lähimpää liippaa kenties ennemmin Jethro Tullin kaltaiset, rosoista folkia rock-soppaansa sekoittavat kokoonpanot.

Jos halutaan nostaa The Electric Crayon Setistä jokin yksittäinen tyyppipiirre, jonka kautta sitä pitäisi alkaa luonnehtimaan, se olisi mitä luultavimmin sovituksellinen ja tuotannollinen koukuttavuus. Melodiat ovat toki onnistuneita poppailuja, mutta se lienee ehdoton vähimmäisvaatimus, jos haluaa olla millään lailla uskottava tällä musiikin saralla. Kuten mainittua, koukkuja on rakennettu levyllä niin soitannollisin kuin tuotannollisinkin keinoin. Tässä mielessä tuntuukin jotenkin omituiselta, että soundimaailman kokonaisilme on näinkin sielukkaassa musiikissa kuitenkin ikävän viilattu ja kliininen. Erilaiset miksaustekniset korostukset ja efektit tuntuvat aavistuksen päällekäyviltä, kun perustilana on hyvin sliipattu, vaikkakin vanhakantainen soundi.

Erinomaiset kappaleet kuitenkin kannattavat kokonaisuutta tyylikkäästi. Keski-ikäisten porilaisten muusikkomiesten työläisaksentti-huumori ja kaikkinainen brittiläisyydellä leikittely tuntuu toki osin mauttomalta, mutta avoimesti kieli poskessa meneminen on silti omalla tavallaan viehättävää ja sympaattista. Levyn avauksena oleva nimiraita on malliesimerkki folk-hengen tyylikkäästä yhdistämisestä osin poikkiteloin etenevään poljentoon, kun taas osuva Morning of Magicians yhdistää taiten herkän folk-näppäilyn groovaavaan svengiin. Yksi levyn ehdottomista napakympeistä on kuitenkin Angel of Mons, jonka hauras viiltävyys Vilma Pääkön tulkitsemine naisvokaaliosuuksineen on omaa luokkaansa. Laadukkaan materiaalin äärellä on kuitenkin erityisen sääli, että Timo Pääkön tulkintakyky ei yllä kokonaisuuden tasolle. Laulanta on valitettavan sävytöntä, eikä sen voi sanoa tekevän kunniaa pätevälle kokonaisuudelle. Kaikkine jekkuine ja koukkuineen on kuitenkin niin, että tämän kaltainen musiikki seisoo ja kaatuu hyvin pitkälle laulajansa mukana.

Tämä levy voisi lähtökohtaisesti olla itselleni napakka täysosuma. Harvoin kuulee yhtä tyylikkäästi vanhaan nojaavaa musiikkia, joka kuitenkin osaa ja uskaltaa kuulostaa tuoreelta. Levy ei silti pysty irrottautumaan heikkouksistaan siten, että se todella iskisi.