Blue In The Face: Until You Are (EP)

Helsingissä majaansa pitävä Blue In The Face elää omien sanojensa mukaan toista tulemistaan. Vuonna 2004 telakoitunut bändi käynnisti toimintansa uudelleen vuonna 2005 ja demon ja keikkojen jälkeen nyt on tullut aika ensimmäisen ep:n julkaisuun. Aavistuksen tummasävyistä ja hetkittäin rähisevää poprockia soittava nelikko on lastannut uutukaiselleen kolme toisistaan sopivasti poikkeavaa kappaletta.

Until You Area kuunnellessa hämmentyy itse asiassa hyvinkin nopeasti siitä, kuinka erilaisia konnotaatioita bändi ensi kuulemalta herättää. Aika ajoin mieleen nousevat vanhemman Dog Eat Dogin kaltaiset 90-luvun sahaukset taustahuutoineen kaikkineen. Seuraavassa hetkessä mielikuva kääntyykin yhtäkkiä Alanis Morissetteen, joka on nauttinut annoksen synkkyyspillereitä. Kokonaisuutena ep onkin omalla tavallaan toimiva, variaatiota löytyy ilman, että linja varsinaisesti kuitenkaan murtuisi. Kun soundit lisäksi ovat kunnioitettavan jämäkät – joskin hieman kliiniset – on tilanne lähtökohtaisesti erinomainen.

Levyn avaavana iskusävelmänä kuullaan kappaletta nimeltä Sugar Cakes, jossa nuo aiemmin mainitut ysärivaikutteet kuuluvat kenties kaikkein parhaiten. Joiltakin osin sovituksen muotokieli ylen sähköisiä kitarasoundeja myöten on kuitenkin kuin suoraan lainattua Rage Against The Machinelta, mikä kuulostaa ratkaisuna jotenkin halvalta. Toisena tuleva Forbidden puolestaan rakentuu näppärän rumpukompin ympärille, mutta kokonaisuus jää valitettavan ontoksi. Levyn napakin veto löytyy kuitenkin vasta kolmannesta, Never Enough -kappaleesta, joka esittelee bändin menevämpää ja tyypillisempään rock-ilmaisuun nojaavaa materiaalia.

BITF pyrkii selvästi nostamaan keskiöön laulaja Miran omintakeisen äänen. Ratkaisu tuntuukin sinänsä järkevältä, sillä moiset elementit lisäävät väkisinkin bändin kiinnostavuutta. Valitettavasti laulumelodiat ovat kuitenkin harmillisen yksitoikkoisia, eikä varsinaisia koukkuja tartu kiinni ainakaan tässä osoitteessa. Toinen selvä ongelma liittyy laulun fraseeraamiseen. Purskahteleva ilmaisu on selkeästi tulkintavetoista, mutta kun kuultu rytmiikka ja painotus ovat niin vahvasti suomen kielen mukaisia, nousee mieleen aika ajoin jopa myötähäpeän tunteita. Joka tapauksessa se laskee auttamattomasti tulkinnan uskottavuutta.

Blue In The Facella voisi selvästi olla menestyksen mahdollisuuksia. Se on kyllin raskasta karkottamatta silti luotaan kitararockin ystäviä. Melodia- ja hittikynää on kuitenkin teroitettava vielä tuntuvasti, ennen kuin homma on tosissaan kasassa.