The Afghan Whigs: Unbreakable (A Retrospective 1990 – 2006)

Rhino

Vastarannankiiskista tiedostavan yleisön suosikeiksi. Siinä äärimmäinen tiivistys Cincinatisssa vuonna 1986 perustetun ja viisitoista vuotta myöhemmin hajonneen yhtyeen urasta. Kokoelman otsakkeen hämäävän vuosiluku selittyy sillä, että mukaan on mahdutettu kaksi ”uutta” kappaletta, joista viimeinen, I´m A Soldier on nauhoitettu viime vuonna. Vailitettavasti tämä ei silti tarkoita sitä, että Afghan Whigs olisi palaamassa, vaan pikemminkin kyseessa on osoitus siitä, että koko bändi on vahvasti seissyt tämän kokoelman takana. Pääpirut Greg Dulli ja John Curley ovat jopa tuottaneet Unbreakablen.

Aghan Whigs ei ikinä noussut kovinkaan suureen kaupalliseen menestykseen, mutta sen merkitys 90-luvun musiikille on silti merkittävä. Bändi on maineensa ansainnut - siitä ei epäilyistäkään – mutta mielestäni katalogia aina tarkasteltu hieman väärällä silmällä. Useissa yhteyksissä bändin kovimmaksi noteerattu ja joutsenlauluksi jäänyt (jos tätä ei siksi haluta laskea) 1965 on mielestäni yliarvostettu levy. Sen sielukkuutta en kiistä, mutta mielestäni Whigsit olivat aiemmin selvästi terävämmässä iskussa – ja sen todistaa myös tämä kokoelma. Gentlemenin ja erityisesti Black Loven aikoihin ei maailmasta löytynyt montaakaan Afghan Whigsiä parempaa bändiä. Jaksan yhä hämmästellä sitä, miten vähälle huomiolle Black Love ilmestyessään jäi (osittain levy-yhtiön haluttomuudesta johtuen), sillä kyseessä on todella tiivistunnelmainen levy. Uransa alussa Aghan Whigs ei kuitenkaan ollut sellainen suunnannäyttäjä joksi se 90-luvulla muodostui. Bändin ensimmäisen tuotokset olivat sen verran räkäistä roiskintaa ettei niiden paikka olisi tällä kokoelmalla ollutkaan. Tämän ovat tajunneet onneksi myös Curley ja Dulli ja Unbreakable alkaakin fiksusti vasta vuodesta 1990.

Levyn kappaleiden valinnassakaan ei ole juuri nokan koputtamista. Up It Onia lukuunottamatta kaikilta levyiltä on tasaisen paljon biisejä, eikä mukaan ole sotkettu ylijäämä - ja harvinaisuuskuriositeetteja. Jos hyvien ja sitäkin parempien kappaleiden joukosta pitää joku nostaa esiin, on se varmasti yhä hengästyttävä Going To Town. I get the car, you get the match and gasoline”.

Lapset, Nyt Ollaan Ytimessä.