The White Stripes: Icky Thump

Third Man/XL

Detroitin rock-duo Jack ja Meg White on minun korvaani jokaisella albumillaan tehnyt ns. ”hyvää shittiä”. Eli vaikka kaikki levyt eivät olekaan yltäneet esimerkiksi Elephantilla raikaneeseen erinomaisuuteen, on touhussa koko ajan ollut sekä ihan omanlaisensa ote että jatkuvasti sellainen kiinnostusta yllä pitävä kipinä. Vaikka yhtyeen kuudennella studio-pitkäsoitolla edelleenkin mennään tiukasti garage rockin, bluesin ja punkin pohjalta, on kaksikon jatkuva kiinnostus uusien sävyjen löytämiseen ja erilaisten intsrumenttien soveltamiseen tälläkin levyllä yksi ehdottomista plus-puolista. Hämmästyttävän hyvin yhtye onnistuu kuulostamaan itseltään säkkipillin tahtiin…

Kirskuvalla kitarasoundilla rutiseva ja tymäkästi marssiva nimibiisi aloittaa yhtyeen uran kymmenvuotis-juhlistuksen mukavan kipakasti – Valkoviivat on ehdottomasti rokkibändi, vaikka ei uikaan pelkästään pääasiallisten genrejensä sovinnaisimmissa lammikoissa. Tällaisissa likaisissa rokkiralleissa kaksikko on lähes aina loistava, niin myös nyt. Kevyemmin kantri ja kirkkourkua hyödyntävä You Don´t Know What Love Is (You Just Do As You´re Told) kompensoi hiukkasen kepeämpää otetta mukavan toiveikkailla sävyillä – vaikka toki biisiä kuljettava riffeily on edelleen yhtä rupista ja säröillen päällekäyvää. Pohdiskeleva 300 M.P.H. Torrential Outpour Blues on viipyilevällä tunnelmallaan, purskahtavilla särökirskahteluilla ja taas rennosti hiljenevillä säkeillä levyn selkeitä täysosumia.

Alun perin 50-luvulla kuultu Corky Robbinsin Conquest taipuu Jack Whitella erittäin mahtipontiseen, meksiko-torvilla marinoituun tykitykseen. Hiippailevat säkeet, aggressiivinen kitaralaukka, aavemaiset taustalaulut ja Jackin laulun jylhyys tekevät ripakasta raidasta yhden levyn mieleenjäävimmistä. Hyvin alkanutta rokkilaukkaa jatkaa suoraviivainen, mutta erinomainen Bone Broke. Levyn mielenkiintoisin suunta on Skotlannin ylämaille Jim Druryn säkkipillillä ja kepeällä mandoliini(?)-laukalla vauhdikkaasti suuntaava Prickly Thorn, But Sweetly Worn, jossa Whitet onnistuvat luomaan nykypäiväistetyn version Iso-Britannian pohjois-osan kansallisromanttisen karusta mutta kauniista kuvasta. Vaikka keinot ovat kaukana kaksikon perimmäisistä sävyistä, on biisi silti selkeä White Stripes-sävellys. Megin laulama/lausuma lyhyt St. Andrew (This Battle Is In The Air) vie äskeisen haikeilun hengessä homman hiukan häiriintyneempään suuntaan.

Toinen suoraviivaisempi täysosuma on Little Cream Soda - tyly ja rupinen metallin, surfin ja garage rockin keitos jossa on selkeästi sitä paholaisen musiikin henkeä joka suurimmasta osasta nykypäivän rockista puuttuu. Hyvää rataa jatkavat myös Rag And Bone, päähän tarttuvalla sointukuviolla ja hakkaavalla kertsillä varustettu I´m Slowly Turning Into You ja hienosti tassuttelevasta säkeestä särökaarteeseen nouseva A Martyr For My Love For You. Levyn raivokkaimpia ja murisevimpia raitoja vahvistaa vielä slide-kitaralla fiilistelevä Catch Hell Blues, päätösraita Effect And Cause keventää kantrin suuntaan mukavan irtonaisesti. Alusta loppuun erittäin vahva kokonaisuus, josta saa syvemmällä kuuntelulla jatkuvasti enemmän iloa irti. Stripes palaa Elephantin tasoille.

Kommenttien keskiarvo:

walrus kommentoi 15.01.2008:

Pisteet:

Nerokkuuden kannattelemaa parhautta.