Ruotomieli: Delta City

Rockhopper Music

Ruotomieli on oululainen musiikkiryhmä, jonka aikaisemmat tuotokset ovat olleet omiin korviini liian epätasaisia. Yhtye on kiinnostanut sen sisältämän aistittavissa olevan potentiaalin takia, mutta turhan usein albumeilla kaikki on lässähtänyt turhaan edestakaisin venkoilevaan ”kokeilevuuteen” ja outouden tavoittelulta kuulostavaan turhuuteen.

Liekö neljäs miehistönvaihdos tuonut uutta energiaa yhtyeen musiikkiin, onko levy-yhtiön vaihdos tehnyt hyvää tuotannon kannalta vai onko todennäköisemmin syynä kolmen vuoden tauko edellisestä albumista, Ruotomieli kuulostaa nyt joka tapauksessa maaniselta, herkältä ja niin ainutkertaisella tavalla veemäisen anteeksiantamattomalta, ettei yhdistelmää voi kuvailla kuin ”pohjoiseksi soundiksi”. Yhtyettä aiemmin vaivannut suunnattomuus on saatu nyt terästettyä: musiikissa on edelleen rockin öljyntuoksua ja erityisesti sanoittaja/laulaja/kitaristi J. Aslak Räsäsen äänessä patemustajärvimäisyyttä, mutta tämä palvelee täysin tarkoitusta. Linja on yhteneväinen koko levyn ajan.

Kappaleet ovat pitkiä, yleensä vähintään kuusiminuuttisia, mutta niissä ei ole turhaa ulkokultaisuutta. Sen sijaan ilmaisutavat ovat hyvin suoria, jopa helposti nieltäviä ja vaikka toinen kahdesta uudesta jäsenestä, Veera Nevalainen, onkin multi-instrumentalisti, eivät hänen huilunsa, saksofoninsa ja pianonsa tuhoa levyn kaarta kohoamalla turhanpäiten esiin. Sen sijaan ne pelaavat täysin yhteistyössä muiden jäsenten perinteisempien soittimien kanssa. Jo aloituskappale Kuka sinä olet, on herkkä ja mieleen jäävä, mutta ei pyörittele turhan halpoja kertosäeratkaisuja. Sen sijaan kappale luottaa lujuuteen ja kohtalonomaisuuteen, joka vaihtelee hieman iskelmällisenkin perusilmaisun välillä. Katulaulu muuttuu lopussa saksofonin saattelemaksi hulluksi pyörteeksi, ja Avaruusamme on viimeinkin oivaltavalla tavalla tehty hillitty psykedeliatrippi, johon aiempien levyjen hurjimmat biisit ovat pyrkineet, mutta jonka maailmaa ne eivät ole onnistuneet tavoittamaan. Kaiken kaikkiaan junnaaminen ja jämäkänrouhea äänimaailma vuorottelevat levyllä satunnaisten, koskettavienkin melodiatuokioiden kanssa. Pää alkaa huomaamatta nykiä yhä uudelleen toistuvien tapporiffien ja jämäkän, perinteet huomioonottavan rytmin myötä.

Jos jostain uutta Ruotomieltä pitää haukkua, se on edelleen J.Aslak Räsäsen sanoituksista turhaan esiin pistävä satunnainen outouden tavoittelun tuntu, joka korostuu ns. ”turhissa sanoissa”, hölmöissä riimittelyratkaisuissa, jotka oltaisiin voitu korvata jollain yhtä rytmisellä, mutta paremman kuuloisella (”possuihin” ja ”tussuihin” on esimerkiksi varsin paljon myötähäpeää aiheuttava sanoitusratkaisu) valinnalla. Kiinnostus bändiä kohtaan on tästä pienestä viasta huolimatta nyt sillä tasolla, että toivon vilpittömästi seuraavan levyn ilmestyvän jo ensi vuonna. Albumi suositellaan nautittavaksi erityisesti seuraavalla tavalla: tee koko päivä jotain raskasta työtä, käy sitten saunassa, kaada sen jälkeen iso tuopponen jaloviinaa, ota mukava asento nojatuolissa ja käännä nupit kaakkoon. Yhdeksän kappaletta pitkä levy venyy tuntiin, mutta se on hyvin käytetty ja virkistävä tunti. Ruotomieli on osunut maaliin.