Fall Of The Leafe: Aerolithe

Firebox

Fall Of The Leafe on kotimainen pitkän linjan metal-bändi, jonka kehityskaari on varsin mielenkiintoista katsottavaa. Jo yksitoistavuotiaan orkesterin musiikissa on vuosien varrella kuulunut niin death kuin grungekin. Nykyään heilutaan niin monivaikutteisen ja polveilevan metallin pyörteissä, että sitä saa suuremmankin luokan syömäri pureskella pidemmän aikaa. FOTL:n kohdalla on monesti puhuttu, kuinka vaikeasti käsiteltävää ja kuunneltavaa materiaalia bändi työstää, ja yhtä monesti sen on todettu olevan niin ponnahduslauta kuin kompastuskivikin. Toisaalla täyteläinen tavara vie kuulijoita taivaisiin, mutta kaikkien kurkusta alas yhtyeen kuudes albumi, Aerolithe ei mene väkisinkään, vaikka yrittäisi kuinka tarkasti kuunnella. Monipuolista ja polveilevaa, mutta ei kuitenkaan progressiivista. Mielenkiintoista..

Myös minulla oli vaikeuksia löytää levyn punainen lanka, joskin All The Good Faithin kaltaiset hitit pistivät naputtamaan sormia pöytään alusta alkaen. Taustamusiikkina tämä ei pure, ja alkoi jo tuntua siltä, että onko musiikki enää hyvää jos sitä täytyy kuunnella hampaat irveessä keskittyen? Eihän se ole. Mutta lopulta albumi palkitsee kuulijansa ja aukeaa lävähtäen päin kasvoja. Parhaimmillaan levy yltää todella tunnelmalliseen ja kauniiseen menoon, jota ei voi kuin lumoutuneena kuunnella, ja toisaalla mennään tuplapedaalin tahdittamana niin kovaa, että tukkakin alkaa heilua. Uskomattoman taitava ja karismaattinen Tuomas Tuominen on vokalistina paikallaan, ja muukin bändi hoitaa hommansa hienosti. Ainoastaan Petri Hannuniemen koskettimet ovat vähällä jäädä paitsioon kahden kitaran puskiessa ylivoimalla vastaan. Biisejä katsottaessa All The Good Faithin lisäksi levyltä löytyy ainakin Lithe, At A Breath´s Pace ja Sink Teeth Here, jotka voi moni metal-keisari päästää huoletta hoviinsa. Biiseissä kuuluu skandinaavisen metallin viereen ahdettuna gootti- ja rock-vaikutteet, jotka bändi onkin maininnut kansilehden esittelyssä. Joka tapauksessa hienoa työtä turkulaisilta.

Muutaman kuuntelukerran jälkeen pursuavan ylistyssanojen jälkeenkin ymmärrän yhä hevikansan mattimeikäläisiä, joidenka mielestä FOTL:n metalli on yhtä kovaa ja kaunista kuin ruostunut pala peltiä. Näitä ihmisiä täytyy tulla vastaan tätä levyä arvioidessa, vaikka en missään nimessä halua kuulostaa mitenkään paremmalta metallin ystävältä, kuin vaikka naapurin Liisa, joka ei ehkä Aerolithen hienouksia löydä. Mutta ole rohkea ja kokeile, mitä albumi pystyy tarjoamaan! Haasteen voisin heittää myös bändin suuntaan. Voisiko Fall Of The Leafen musiikista rakentaa sellaista, että se olisi helpommin nieltävää, mutta samalla yhtä elämyksellistä kuin se on tämän albumin ystäville? Vai onko tuhoon tuomittu yritys tehdä polveilevasta musiikista helposti kuunneltavaa, onko se mahdoton yhtälö? Mene ja tiedä. Näinkin tämä kelpaa vallan mainiosti.