The King: Kuoleman kortit

Kevyesti svengaavaa rock´n´rollia, ilmavaa mollipuolen suomirokkia jostain Eppujen ja Dingon puolivälin maisemista, suomenkielistä pelkistettyä painosta Sam Brownin ja Alannah Mylesin henkisistä öisistä jazz-svengeistä ja tummaa rekkamies-kantria. Marko Lindin mahtipontisella taiteilijanimellä luoma hyvin vakavan makuinen, mutta toteutukseltaa melkoisen puolivillainen musiikki onnistuu jälleen yllättämään. Se onko yllätys positiivinen vai ei, siitä tässä sitten enemmän.

Herran tarkoitusperät eivät vieläkään tahdo piirtyä selkeinä kankaalle: Millaista yleisöä The King tavoittelee? Ollaanko tässä henkeen ja vereen tosissaan vai miksi tällaisia pohjimmiltaan kohtuullisia, mutta pakkauksen ja viimeistelyn puolesta melkoisen vaivaannuttavia tuotoksia pukataan pihalle? Ja missä menee tämän levyn punainen lanka, kun mukana on niin kylmää synanmakuista suomirokkia kuin kepeää mutta muovista svengiä ja niin edelleen?

Levyltä löytyy ihan hyviä ja jopa koskettaviakin sävellyksiä, kuten tarpeeksi tilaa tunteelle antava melankolinen valssitus Valheeseen rakennettu rakkaus tai samalla tavalla melankolisen tunteikas Anna mun uskoa ihmeisiin. Silti näissäkin laulun melko heikosti suoritettu äänitys hiukan laskee fiilistä. Kyllähän The Kingin materiaalista voisi paremmalla toteutuksella saada ihan kelvollista jälkeä aikaan. Se, olisiko kyseessä suomalaista iskelmää, lähiöbaarien aikuisrokkia vai jotain ihan muuta, se jää aika hämäräksi soundipolitiikasta riippumatta. Toisaalta on ihan hatunnoston arvoinen asia, että Kunkku tekee juuri sitä mikä sattuu itseä viehättämään. Mutta ei tällaisesta huttu-toteutuksella viilatusta sekametelisoppa-levystä ole kuulijalle sellaisenaan sen kummemmin iloa.