Iron Fire: Blade Of Triumph

Napalm Records

Tanskan raskaan musiikin tarjonta on ollut minulle toistaiseksi tuntematonta maaperää. Huvittavasti nimetty powermetal-bändi Iron Fire saa ensimmäisenä mahdollisuuden näyttää tanskalaisen metallin parhaat puolet, kun käsittelyyn otetaan bändin neljäs studioalbumi, Blade Of Triumph. Heti kun levy pistetään soimaan, rinnassani herää toivonkipinä. Olisiko tässä pitkästä aikaa hyvä power-levy? Ensimmäinen minuutti sisältää maagisen tarttuvaa kitarointia ja bassottelua rumpalin polkiessa pedaaleita minkä ehtii. Sama tahti jatkuu vielä läpi seuraavien minuuttien laulajan kera, sillä seurauksella, että avausbiisi Dragonheart osoittautuu kerrassaan loistavaksi vedoksi. Perinteistä poweria, positiivisessa mielessä. Mahtava riffi, hyvä kertsi ja säkeistössäkin tehdään jotain muuta kuin sahataan neljää sointua. Luonnollisesti loppuun heitetään negatiivisessa mielessä perinteinen power-juttu, eli vajaan puolen minuutin pituinen mitäänsanomaton tiluttelu. Taso pysyy varsin korkealla myös avauksen jälkeen, kun tiskiin lyödään mm. Lord Of The Labyrinth ja Bridges Will Burn. Samalla kuuntelija saa huomata Iron Firen musiikin olevan muutakin kuin pelkkää poweria, kun selkeitä heavy-biisejä pusketaan muutamaan väliin.

Mutta. Ensimmäisten viiden biisin jälkeen taso romahtaa keskitason yläpuolelta jonkin verran sen alle. Yleisen tason heikkenemisen lisäksi levyn loppupäästä löytyy kaupan päälle kehno akustinen balladi ja seitsemänminuuttiseksi väkisin venytetty nimikkoteos. Hyvän alun jälkeen materiaalin heikentyminen oikein harmittaa. Miinuksia tosin löytyy myös muilta osa-alueilta, kuten soundipuolelta ja mikrofonin takaa. Vokalistin voisi sanoa yrittävän liikaa. Joku muu ehkä sanoisi Martin Steenen työskentelyn olevan karismaattista ja puhdasta hevilaulantaa, mutta joku toinen taas voisi ilmaista sen olevan poukkoilevaa kiekumista. Vaikka parhaimmillaan mies yltää hyvään hevittelyyn, itse olen jälkimmäisellä kannalla, koska laulu on paikon jopa ärsyttävän kuuloista kikkailua. Kitaristikaksikko taas saa plussapisteitä esittämällä laajaskaalaista osaamista suoltaen meheviä riffejä heittäen vielä sopiviin väleihin näppäilyosuuksia hyvällä menestyksellä. Soolojakin riittää, mutta ne ovat power-tyyliin pääasiassa liian pitkiä ja muutenkin yhdentekeviä, vaikka nopeutta tuntuu löytyvän.

Vahvoja kertsejä ja muutenkin jees jytinää, nimenomaan parhaimmilla hetkillä. Biisintekokaava on turhankin tuttu tähän genreen, eli varsinaisen biisiosuuden jälkeen loppuun lyödään soolo, c-osa ja järkyttävästi toistoa, joka joskus toimii, mutta useimmiten ei. Jos levyn alkupuolen hyvä meininki olisi jatkunut loppuun asti, tämä olisi ehkä ollut se hyvä power-levy pitkään aikaan, jota aloin jo odottaa. Mutta valitettavasti se ei jatkunut, ja Blade Of Triumph jää räpiköimään valtavaan keskinkertaisuuden massaan.