The Stooges: The Weirdness

Virgin

The Stoogesin comeback-albumi The Weirdness ilmestyi jo kotvasen aikaa sitten, mutta koska kyseessä on yksi rock-historian vaikutusvaltaisimmista bändeistä, on levy hyvä käsitellä näin hieman jälkijunassakin. Valitettavasti The Weirdness tulee jäämään tuohon historiankirjoitukseen vain pelkkänä sivulauseena. Stooges sementoi maineensa laadukkailla kappaleilla ladatuilla ja elinvoimaisilla levyillä 60-70-taitteessa, mutta The Weirdnessilla ei näistä kriteereistä täyty kumpikaan. Levy on itse asiassa juuri niin kökkö teos kuin vuosikymmenien tauon jälkeen tehdyt levyt järjestäen ovat. Edes se, että Iggy on vuosikymmenestä toiseen pysynyt uskottavan ja vaarallisen rokkarin arkkittyyppinä, ei pelasta levyä.

Nykypäivän Stooges on yhtä kuin Iggy, Ashetonin veljekset vahvistettuna basso-kersantti Mike Wattilla. Ei siis paperilla mitenkään huono kokoonpano. Kun tähän yhtälöön lyödään vielä melu-tuottaja Steve Albini ja taustoja hoilottava Brendan Benson, luulisi jokaisen laatutietoisen rockin ystävän tärisevän innosta. Mutta kun ei niin ei. Ashetonin veljekset ovat ennekin tuntuneet ”hieman” puukätisiltä, mutta nyt tunne nousee kirkuvaan potenssiin asti. Äijien aiemmin suoraviivaiselta tuntunut työskentely tuntuu nyt vain vaivaannuttavan tönköltä. Tilannetta ei todellakaan auta Albinin suttuinen ja räkäinen ihannesoundi, joka lähinnä peittää sieltä täältä esiin pyrkivät toimivat palaset. Albinin pestaamisella bändi halusi selkeästi hakea mahdollisimman originaalia autotallisoundia, mutta The Weirdnessiin perehtyminen osoittaa sen olleen selvä virhearviointi. Ehkä pätäkkää olisi voinut sijoittaa Rick Rubinin vaatimusten tasolle?

Jotain hyvää The Weirdnessillakin on. Iggyn elämöi niin kuin vain kuusikymppinen ADHD-potilas voi ja Watt pitää pakettia kaksin käsin jonkinlaisessa kuosissa. Kappaleista lähimmäksi tavoitetta ponnistaa Free & Freaky, josta voi hyvällä mielikuvituksella vetää joitain yhtäläisyysviivoja vanhaan Stoogesiin.