If Society

Aikoina jolloin kaikenkarvainen punk ja hardcore on klikkiytyneempää ja pirstoutunut yhä pienenmpiin alalajeihin, Hero Dishonestin kaltainen konstailematon mättö on entistäkin virkistävämpää. Juggernautia ei osaa suoralta kädeltä lokeroida, onpahan vain perinteistä ja vihaista punkkia. Tuplalaululla, kirskuvilla kitaroilla ja helvetillisellä säröbassolla metakkaa syntyy ja mikä parasta, bändillä on korvaa oikeille koukuille ja jopa melodioille. Yhdeksi suurimmaksi ansioksi on laskettava myös revohkan terävyys. Moni poliittisesti leimautunut punk-yhtye on älykäs ja sanoma perusteltu, mutta harva osaa etäännyttää itsensä sisällöstä niin, että lopputulos on puhuttelevan lisäksi myös vinosti humoristinen. Mikään ei tee hallaa tärkeillekään asioille kuin omaan tärkeyteensä tukehtuva paasaaja. If you´re only what they want to see in you, how could we ever communicate?, kysyy bändi itsekin Don´t Blame Messä.

Hero Dishonestin rujo debyytti Pleasure/Disgust oli pätevää roinaa sekin, mutta Juggernaut on samasta aihiosta jalostuneempi muoto, mikä ei tarkoita siloittelua, muuta nössöilyä tai vaihtoehtoisesti metallin puolelle lipsumista. Albumin raa´alla, mutta jäntevällä tuotannolla on saatu aikaan jämerä ja tehokas efekti, joka tekee levystä keskimääräistä punk-kiekkoa kovempaa kuuntelua kestävän kokonaisuuden. Vaikka levy yhtä runttausta onkin, ei se tarkoita sitä, etteikö sillä voisi olla myös nousuja ja laskuja. Hieno saavutus, sillä eipä Juggernautilla mitään stadionballadeja tahi muita hitureita ole.

Hero Dishonestin vokaaliosasto on yhtä päällekäyvä kuin ennenkin ja totaalisuudessaan sitä luokkaa, ettei sanoista ihmeemmin saa selvää. Ehkä solistien äänenkäytössä voisi olla enemmän eroavaisuuksiakin, mutta kelpaa se näinkin. Ja kun tälläkin albumilla ne pari suomenkielistä biisiä ovat ne levyn toimivimmat, niin kannattaisikohan harkita laulukielen vaihtamista ihan tyystin ensimmäiseen kotimaiseen?