The Odorants: Counting Wolves

Moby Disc

The Odorants on monelta kannalta ajatellen ehtinyt vaikuttaa jo pitkään. 1990-luvun keskivaiheilla käynnistetty bändi julkaisi vuonna 2003 pitkäsoiton Beat the Odorants, joka nosti yhtyeen ainakin hetkellisesti laajempaankin tietoisuuteen. Jatkoa seuraa kuitenkin vasta nyt, tällä kertaa Pohjanmaalta ponnistavan Moby Disc -levy-yhtiön myötävaikutuksella. Iän karttuminen ja kyynisyyden lisääntyminen saattavat heijastua levyltä aavistuksen tummempina sävyinä, mutta peruskaavaa ei ole lähdetty suuresti mullistamaan. Melodisen punkpopin reitit eivät totisesti pääse kasvamaan umpeen, sillä ne ovat ahkerassa käytössä myös tällä uutukaisella.

Jo avausraidassa esiin nousee nopeasti uuden levyn kokonaisuutta määrittävät seikat. Äänimaailma on kotoinen ja tunkkainen, eikä tarpeettomasta tuottamisesta voida puhua. Ikävä kyllä tämä ei ole kuitenkaan tuonut albumiin särmikkyyttä tai rosoisuutta, vaan ennemminkin mieleen nousee jatkuva nuhaisuus, kuin mikään ei soisi kunnolla. Aluksi puhtaasti soundipoliittiselta mielipiteeltä vaikuttava seikka nousee kuuntelukertojen lisääntyessä yhä keskeisemmäksi, ja tuntuu siltä, että kyse on lopulta myös jostain muusta. Purkkapunk kun seisoo tai kaatuu laulajansa mukana. Anssin (laulu ja kitara) vokalisoinnissa ei välttämättä ole mitään vikaa, mutta ei toisaalta kovinkaan paljon muutakaan. Melodiat ovat monessa kohdin pirteitä ja toimivia, mutta vedot jäävät muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ikävän sieluttomiksi.

Onneksi levyllä on biisien osalta onnistuttu huomattavasti paremmin. Kappaleissa kun on pystytty yhdistämään tunnistettavuus ja keskinäinen vaihtelevuus vähintäänkin kohtalaisesti. Tyypillisintä rallattelu-materiaalia edustavan Don´t Say a Wordin lisäksi levyllä kuullaan joitakin aavistuksen raskaammin särähtäviä kappaleita, joista parhaiten uppoaa ehkä levyn päättävä ...And Oceans. Toisaalta Asteroid B-613 yllättää piristävästi sovitusratkaisullaan, kun särkevät kitarat eivät räjähdäkään kerron tullen, vaan kappale taivalletaan loppuun saakka aavistuksen kaihoisissa merkeissä. Se onnistuu siinä, missä akustinen Why jämähtää omaan siirappisuuteensa. Kelpo kappaleiden äärellä harmittaa kuitenkin yhä enenevässä määrin, kun kaikki vähänkin mahtipontisemmat sovitukset tukehtuvat levyn lattanaan pöhinään.

Musiikin ylituottamisen ja kellari-ränttätäntän välejä ei kai koskaan voida selvittää lopullisesti. Kumpaakaan puolta ylistämättä on vain toivottava, että kaikki musiikki saisi parhaiten itselleen sopivan ääni- ja muotomaailman ympärilleen. The Odorantsin Counting Wolvesilla on valitettavasti juuri päinvastoin, kun heikkoudet tuntuvat korostuvan ja kiistämättömät vahvuudet uhkaavat jäädä huomaamatta. Niin ei soisi käyvän, sillä vaikka The Odorants ei musiikillaan muuta maailmaa, se pitää hauskaa musiikillaan.