Vida Blue: Vida Blue

Elektra

Vida Blue-projektista tulee vahvasti mieleen alkuvuodesta oman levynsä julkaissut Oysterhead. Ilmiselvän Phish-yhteyden (=VB:ssa Page McConnell ja Oysterheadissa bänditoveri Trey Anastasio) lisäksi molemmat bändit koostuvat instrumenttiensa ehdottomista huippuosaajista, mutta silti niistä on huomattavissa lapsenomainen innostus musiikintekoon. Vallattoman Oysterheadin vastapainoksi Vida Blue on varsin viileästi svengaavaa ja jopa pidäteltyä energiaa sisältävä paketti, jonka parhaat puolet löytyvät vasta hieman tarkemman pähkäilyn tuloksena. Aluksi pelkältä absraktilta jammailulta kuulostanut musisointi muuttuu vähitellen täysin eheärakenteiseksi kokonaisuudeksi, mutta hieman tekninen maku levystä jää ilmaan leijumaan (varsinkin instrumentaalikappaleista).

Aikuismaisuus käsitetään järjestäen negatiivisena määreenä, mutta Vida Bluen yhteydessä sanan voinee tulkita kehuna. Kosketinmies Page McConnellin, mm. The Allman Brothers Bandissa bassotelleen Oteil Burbridgen ja Funky Metersin rumpali Russell Batisten muodostama trio työstää älykästä, hieman jazzahtavaa musiikkia, johon oman leimansa antavat hyvällä maualla napatut proge- ja koneisto-mausteet. Älkää siis ihmetelkö jos bändin nimi on ensi kesänä Pori Jazzin listoilla.

Vida Blue on selkeästi Page McConnellin lempilapsi – suurin osa biisintekokrediiteistä menee miehen tiliin, samoin levyn kuulas tuotanto. Kun myös soundimaailma operoi pitkälti erilaisten koskettimien kantamana, voisi heikompi rytmiryhmä jäädä helposti johtavan taiteilijan jyrän alle, mutta Vida Bluessa homma pysyy balanssissa. Kitaroita ei levyllä muuten kuulla hetkeäkään, joten on pienoinen ihme ettei vuosien varrella niihin totuttautunut korva niiden puuttumista juurikaan huomaa.