The Rollstons: Song Folks

Brunamosse IF

Musiikkiteollisuuden suhdanteilla ja trendiasetelmilla on harvinaisen vähän tekemistä The Rollstonsin musiikin kanssa. Tätä nykyä tamperelaistuneen bändin poppailussa soivat samanaikaisesti hyväntahtoinen ja lämminhenkinen ironia kuin jalat maassa pysyttelevä itseironiakin. Materiaalin kotikutoinen naiivius on jotain niin piristävää, että levy jaksaa innostaa omalla kummallisella tavallaan aina, kun siihen tarttuu uudelleen.

Kuten sanottua, Song Folksin äänimaailma ei edusta mitään ylituotettua, virheettömästi soivaa radiosoundistandardia. Levy kuulostaa jotakuinkin siltä, miltä rehellisesti tehdyn ja soittajansa onnelliseksi tekevän musiikin voisi kuvitella kuulostavan – siis inhimilliseltä, mutta ei kuitenkaan liian suhmuraiselta. Kokonaisuudessa on kenties jotakin Blurin kaltaista, vaikka levy toimiikin tässä osoitteessa paremmin kuin monet Albarnin ja kumppaneiden tekeleet. Keskeisimpiä ominaispiirteitä äänimaailmassa on Mikko Valon (laulu ja kitara) aavistuksen lapsenomainen ääni sekä ylä- keskitaajuuksia kuormittavat sähköiset kitarasurinat. Toisaalta yhtenä teemapiirteenä voisi pitää myös yllättävissä paikoissa esiin putkahtavia, keskenään hyvinkin erilaisia efektipläjäyksiä. Kyseessä on siis yhtäältä hyvinkin tyypillinen kitarapop-musiikki, joka on kuitenkin sillä lailla vinksahtanutta, että se kuulostaa ennenkaikkea itseltään.

Levyn aloittava intro saa jatkoa Desert for Dessert –kappaleesta, joka synnyttää osan kappaletta kattavalla 7/4-kompillaan aikaan vängän rullauksen. Monista tahtilajivaihdoksia käyttävistä pop-komboista poiketen ratkaisu tuntuu Rollstonsilta hyvin luontevalta, eikä se tunnu lainkaan päälleliimatulta briljeeraamiselta. Toisaalta äärimmäisen pelkistetty Just Rockin´ onnistuu kaikessa karuudessaan ja junnaavuudessaan tavoittamaan jotain The Velvet Undergroundin ainutlaatuisuudesta. Levyn päättävä Birds of Bourbon puolestaan onnistuu hämmentämään kuulijan kappaleen alun kiivaalla konebiitillä. Kun tunnelma muuttuu kuitenkin elektronisen raukeaksi, nivoutuu biisi kuitenkin luontevaksi osaksi äärimmäisen monitahoista kokonaisuutta.

Song Folks kuulostaa siltä, että sen tekeminen on ollut luontevaa ja miellyttävää. Levyllä ei kaihdeta toisistaan poikkeavia ratkaisuja, jos niille on nähty jotain perustetta lopputuloksen kannalta. Tämä ilmenee vaihtelevuutena ja tietynlaisena positiivisena irtonaisuutena. Levyyn ei kuitenkaan tee mieli paneutua missä tahansa olotilassa, sillä vaikka se saattaa tuntua aina jollain lailla raikkaalta, tuottaa liika-annostus väliaikaista ähkyn tunnetta. Joka tapauksessa kyseessä on kuitenkin ehdottoman onnistunut kokonaisuus.