Scandinavian Music Group: Onnelliset kohtaa

Terrier

Scandinavian Music Groupin debyyttialbumi on parempi kuin ennakkomielikuvien ja –maistiaisten perusteella odotin. Lähestyin levyä hieman ristiriitaisten, ellen suorastaan halpamaisten ja hyvän lehtimiestavan vastaisten tuntemusten vallassa. Myönnän jopa, että varustauduin tehtävään muutamalla epäolennaisuuksiin tarttuvalla sutkauksella ja valmistauduin tekemään kaikkeni osoittaakseni Smg:n levyn olevan viheliäinen tekele, joka kaikkien on viisainta kiertää kaukaa. Onneksi kuitenkin kuulin HyppönenEnbuske-Experiencestä, että ironia on loppuun kulutettu tyylilaji ja minut valtasi objektiivisuuden ja hyvän tahdon henki. Sitä paitsi Smg:n kitaristi Joel Melasniemi vaikuttaa hintelästä olemuksestaan huolimatta hieman Vincent Gallon tyyliseltä persoonalta, joten ehkä raukkamaisuudellakin on osuutta asiaan (Gallo on näyttelijä, joka ajoi Cadillacillaan Yhdysvaltojen halki mukiloimaan elokuvaansa arvostelleen kriitikon). Mutta siis: mistä moiset ennakkoluulot? Smg sentään soittaa sen tyylistä musiikkia mistä yleensä pidän eli brittiläisvaikutteista pop/rockia slaavilaisella vivahteella. Musiikki on myös hyvin tehtyä ja täysin kuuntelukelpoista toisin kuin esim. Devil Kela (tosin Kelankin kanssa käy ehkä piakkoin niin, että alan tuntea häntä kohtaan myötätuntoa vain koska on liian muodikasta ja rockuskottavaa pilkata häntä, vähän kuin Mikko Alatalon tapauksessa).

Ensinnäkin Scandinavian Music Groupin imago on mielestäni kaikkea muuta kuin tyylikäs: ulkoisesta ilmeestä tulee mieleen lähinnä H&M:n vaatemainos ja yhtyeen jäsenten omahyväisen ”viileä” esiintyminen julkisuudessa on ollut kiusallista seurattavaa. Ennen kaikkea minua on kuitenkin kummastuttanut se, kuinka yhtyeen keskeiset hahmot Melasniemi ja laulaja Terhi Kokkonen ovat lähteneet mukaan tabloidlehtien peliin repostelemaan suhteensa hajoamista. On ollut melkein todennäköisempää lukea jostakin, että levy käsittelee em. tapahtumaa kuin kuulla Smg:n musiikkia radiosta. Myös Smg:n promokuvien ja videoiden voisi tulkita sisältävän vihjauksia kyseisestä välirikosta. Oman tuskan käsitteleminen taiteessa on täysin ymmärrettävää, mutta avoin, korostettu ja tietoinen rahastaminen sillä saa ainakin minussa aikaan melko ikäviä tuntemuksia. On muuten huomionarvoista, että itse musiikista välittyy merkillisen vähän tunnetta vaikka pääteema onkin suhteen päättyminen.

Toisekseen Scandinavian Music Groupin musiikki on pahimmillaan täsmälleen niin neutraalia, vaaratonta ja särmätöntä kuin pelkäsinkin. Juuri Smg:llä olisi ollut mahdollisuus ottaa riskejä, kokeilla, iloitella. Median mielenkiinto olisi ollut taattu, vaikka menestysyhtye Ultra Brassa kannuksensa hankkineet muusikot olisivat tehneet rohkeampiakin ja vähemmän ilmiselviä siirtoja. On tietenkin asia erikseen mikäli he halusivatkin tehdä näin laskelmoidun oloisen varman menestystuotteen, jonka trendikkäät soundi- ja sovitusratkaisut vain alleviivaavat tiettyä pinnallisuuden tuntua. Parasta Scandinavian Music Groupin levyllä on pääosin Joel Melasniemen säveltämä musiikki, joka tuo välillä mieleen mm. Musen ja Manic Street Preachersin. Toimivimmat kappaleet on sijoitettu fiksusti levyn alkupuolelle. Kun tuuli oli viileen mainion rouhea bassokuvio pohjustaa tien voimakkaalle kertosäkeelle, jota toistetaan sen verran säästeliäästi että tekee mieli kuunnella kappale heti uudelleen. Minne katosi päivät loikkii hyvällä sykkeellä ja sen kuulas c-osa on koko levyn paras yksittäinen hetki. Äänimaailmassa on välillä yhtä aikaa lämpöä ja urbaania…niin, viileyttä. Yleistunnelma on kuitenkin vaisuhko. Heikoin lenkki Smg:ssä on laulaja Kokkonen, jonka laulussa ei ole riittävästi vivahteikkuutta koko levyn mittaan. Lisäksi hänen ylitarkka fraseerauksensa on suurin yksittäinen levyn kuuntelumukavuutta vähentävä seikka; Kokkonen korostaa vallankin sanojen lopussa olevia t-kirjaimia ja venyttää –aan, -ään-päätteet ontoksi hoilotukseksi. Bändin yhteensoitto toimii kauttaaltaan erinomaisesti, ovathan soittajat musisoineet yhdessä jo vuosia ja hitsautuneet hyvin yhteen.

Scandinavian Music Group on yhtye, jonka musiikista ei juurikaan välity mysteerin tai intohimon tuntua. Enemmänkin siitä huokuu tiettyä määrittelemätöntä ammattimaisuutta ja etäisyyttä. Siinä mielessä Smg lunastaakin nimensä, että minulle tulee siitä mieleen määreitä, jotka on totuttu liittämään ruotsalaiseen menestyspoppiin kuten taitava mutta kylmä, sujuva mutta tasapaksu, tuotannon ehdoilla kulkeva jne. Esimerkillistä EU-musiikkia siis ja valmiin tuntuinen brandi, kadehdittavan helppo markkinoitavaksi mahdollisimman laajalle kansanosalle. Angstiakaan ei ole ripaustakaan liikaa, mikä on sentään oikeasti hyvä asia. Omalta osaltani toivoisin silti, että esim. Joel Melasniemi keskittyisi jatkossa vaikka sarjakuvien tekemiseen, mihin hänellä on sekä lahjoja että sanottavaa. Mutta ettei mainostamani hyvän tahdon henki tyystin unohtuisi, toivon kaikesta huolimatta bändille kaikkea hyvää – kunhan vain minun ei tarvitse kuunnella sitä enää.

Kommenttien keskiarvo:

katriina kommentoi 29.09.2002:

Pisteet:

Enpä ainakaan levyä voi loistosuoritukseksi kehua. Vaikka kuvittelin olevani suuresti post-UltraBra tuotantojen ystävä, ei tämä sytyttänyt. Ainakaan suuresti.

minna28 kommentoi 10.03.2006:

Pisteet:

Tämä on kyllä ehdottomasti tähän astisista SMG:n levyistä paras!