Moppi & Aivokurkiaiset: Homorakkautta

Lipposen levy & kasetti

Taidetta tulee arvostella objektiivisesta lähtökohdasta, mutta koska tämä lähtökohta suodattuu kumminkin subjektiivisesti kokijan lävitse, on tehtävä myönnytyksiä sen välillä miten levy iskee ihmisiin yleensä ja sen välillä miten se iskee johonkin yksilöön erityisesti. Omatuntoni ei antaisi periksi, jos antaisin Moppi & Aivokurkiaisille, siis Tuomas Toiviaiselle ja hänen taustajoukoilleen, puolikkaankin vähemmän kuin viisi tähteä, vaikka useimpien mielestä siinä on varmasti ainakin kaksi liikaa.

Kyseessä on hieman päälle puolen tunnin ja kolmentoista biisin paketti suomalaista rock-ilmaisua, jonka suorimmat vertailukohdat sävellyksellisesti lienevät perinteisessä 60-lukulaisessa psychedelic-soundimaailmassa, jolla kuorrutetaan usein hieman balladimaisiakin Toiviaisen tekstejä. Tämä on lähinnä karkea yleistys, koska soundi poukkoilee usein jonnekin määrittelemättömyyden tuolle puolen sekoittaen poppia, krautia ja folkia. Kuten Viihdeimperiumiin kuuluvalle bändille kuuluukin, tekstit ovat luonnollisesti toisinaan yksinkertaisen koskettavia, toisinaan hyvän maun rajoista piittaamattomia tilityksiä. Taustalla häärii tuttua väkeä suomalaiselta musiikkirintamalta niin tuottajana häärivästä Risto Ylihärsilästä Sami Sanpäkkilään kuin Paula Vesalasta Mikko Torviseenkin.

Homorakkautta nimenä on simppeli tiivistelmä albumista. Lyriikoissa isot ja voimakkaat miehet tulevat hutkimaan takaapäin, spermat roiskuvat kasvoille ja homoreikä hohtaa kirkkautta. Tämä olisi helppoa tuomita silkaksi provokaatioksi ja irstailuksi, mutta kun miettii usein kovin seksuaalispainotteisten sanoitusten viestiä monissa rock-kappaleissa, voi todeta Toiviaisen vain ottavan seuraavan loogiseen askeleen eteenpäin. Eroa on lähinnä siinä, että Mopin kappaleissa on myös aitoa haurasta kosketusta ja samastuttavuutta verrattuna useimpiin heteroiden pano-anthemeihin.

Vaikka albumin jokainen raita on vahva, herkät Tähtilaulaja, Jäähyväiset rakkaudelle ja Ystävä nousevat ylitse muiden. Silti albumin iloisempi osaaminen, räikeämmät irrottelut kuten Acid Mothers Templen sekoiluista muistuttava Homoreikä, päätösraita Iso & Voimakas mies sekä loistavasti nimetty Iloliemi kuuluu kaikille, toimii yhtä lailla. Ylihärsilän tuotanto kuuluu selkeästi niin sanottuna yksinkertaistamisena, joka kumminkin pitää sisällään lukuisia pieniä taustalta vähitellen esiin työntyviä piirteitä: taustalaulut, haitari ja äänimaisemakitarat. Erityismaininnan ansaitsevat Juho Kaitajärven koskettimet, jotka määrittävät koko äänimassan yhteneväisyyden. Soundi on huolittelematonta, mutta ei räpellystä, hyvin sovitettua, mutta vapaata.

Homorakkautta on erinomainen levy yksin kuunneltavaksi ja bileiden piristykseksi, jos seura kestää hieman kokeilevampaa soitantoa ja karkeahkoa kielellistä ilmaisua. Suurin vahvuus levyllä on sen äärimmäisessä viihdyttävyydessä ja muutaman kuuntelun jälkeen avautuvassa monipuolisuudessa, joka nostaa sen tähän mennessä parhaaksi suomalaiseksi albumijulkaisuksi tänä vuonna.