Kemialliset Ystävät: Kemialliset Ystävät

Fonal

Kemiallisten ystävien kohdalla alkaa väistämättä pohtimaan, mikä on musiikkia. Käsite on määrittynyt sellaiseksi itsestäänselvyydeksi, että sen osatekijöitä ei itse asiassa ole välttämättä kovinkaan usein joutunut selvittämään itselleen. Kemiallisten ystävien kohdalla kaikki on toisin. Jo vuodesta 1995 asti eri tasoilla vaikuttanut ryhmittymä ei ole tinkinyt omaehtoisuudesta piiruakaan. Kappaleista on turha puhua, sillä äänikollaasin eri raidoille sijoitetut kokonaisuudet eivät monesti erotu sen enempää tai vähempää toisistaan erottuviksi kuin yhden kokonaisuuden sisäiset kokonaisuudet. Isolla telalla siis vedellään, laajan ja tietyissä ympyröissä nimekkään joukkion voimin. Maestrona häärivän Jan Anderzénin lisäksi levyllä kuullaan muodossa tai toisessa mm. Mr Fonal Sami Sänpäkkilää, Laura Naukkarista eli Lau Nauta ja Merja Kokkosta eli Islajaa, vain muutamia mainitakseni.

Kuinka ollakaan, levy vetää hypnoottisesti puoleensa, kun sille vain malttaa antaa hetken aikaa. Vaikka levyltä kuinka yrittäisi manata esiin kaikkia tekotaiteellisuuden tyypillisimpiä kliseitä, ne eivät päivänselvyydessään kuulosta enää lainkaan kliseisiltä. On tavallaan kuvaavaa, että kaikkein ahdistavin melupläjäys on levyn ensimmäisenä kappaleena oleva He tulivat taivaan ääristä. Tuntuu kuin se toimisi jonkinlaisena portinvartijana, joka päästäisi Kemiallisten ystävien musiikin äärelle vain ne, jotka ovat valmiit tekemään työtä sen eteen. Levyn materiaali on itse asiassa monilta osin jopa hämmentävän melodista. Levyn himmeli-teeman aloittava Superhimmeli on tästä oiva esimerkki. Kielinäppäilyn siivittämä vokalisointi opastaa kappaleen tunnusmelodian saloihin kevyesti, kunnes sama kulku voimistuu erilaisin elektronisin metodein tuotettuna. Lopputulos on hyvin vaikuttava. Samoin on laita teeman ja levyn päättävässä Himmeli kutsuu minua -kappaleessa, jota värittävät voimakkaan shamanistiset sävyt.

Kemiallisista ystävistä tulee väistämättä mieleen perinteisten seppien työ. On materiaalia – tässä tapauksessa ääntä – jota aletaan muotoilla. Kovassa kuumuudessa tätä materiaalia taivutetaan ja pakotetaan erilaisiin muotoihin. Ja aivan kuin vanhojen kyläseppienkin tuotannosta näkyi, niin myös Kemiallisista ystävistä kuuluu sellainen positiivinen kotikutoisuus ja sukan parsimisen mentaliteetti, jota ei kaupallista gloriaa tavoittelevissa äänitteissä tule koskaan olemaan. Pahimmillaan kuunteleminen voi olla piinallista, mutta parhaimmillaan se tekee kuulijansa onnelliseksi. Sitä voi kai kutsua yhdeksi musiikin tarkoitukseksi, menestystavoitteista riippumatta. Arvosteltavaksi tällaisesta musiikista ei ole, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää kultaisen keskitien kulkeminen.