Maylene And The Sons Of Disaster: II

Ferret Music

Alabamalainen Maylene and the Sons of Disaster mainostaa kakkosalbumiaan teemalevynä, joka kertoo 20-luvulle kieltolain aikoihin sijoittuvan tarinan gangsteri Ma Barkerin johtamasta rikollisjoukkiosta. Tarinan merkityksellisyydestä levyllä voi tosin olla montaa mieltä, sillä southernrock-vaikutteilla silattua heviä vääntävän retkueen lyyrinen anti sisältää lähinnä viittauksia näihin romantisoituihin lainsuojattomiin. Jos siis tarkoituksena on ollut tehdä ns. tarinalevy, eivät etelävaltiolaiset siinä erityisen loistokkaasti ole onnistuneet. Soitto heiltä sen sijaan luonnistuu huomattavasti paremmin - II on pullollaan punaniskaisesti groovaavaa mättöheviä, joka svengaa parhaimmillaan erittäin sulavasti. Tähän yhdistellään viskikurkkuisen vokalistin Dallas Taylorin kunnioitettavan antaumuksellista ulvontaa ja runsasta kitarariffittelyä, jolloin syntyvä soppa kuulostaa jotakuinkin sisäisen Panteransa löytäneeltä Ugly Kid Joelta.

Ei yhtyeen musiikillinen perusidea ehkä mikään erityisen ainutlaatuinen ole, mutta hyvin homma toimii kaikessa junttiudessaan, eikä täysin vastaavia verrokkejakaan tule heti mieleen. Kunnon kantrilikkejä hevisoundilla vinguttelevat kitaristit saavat moneen otteeseen suun hymyyn, eikä rouheasti jytisevä komppiosasto jää sekään taustalle. Biiseistä päähän jäävät etenkin bändin tyylin hyvin kiteyttävä aloituskappale Memories Of The Grove, hullun lailla eri suuntiin riuhtova Wylie ja Amerikan kokoisen, välittömästi tarttuvan hittikertsin omaava Dry The River. Materiaali on tasaisen vahvaa, joskin välillä on vaikea sanoa, ovatko kappaleissa viljellyt riffit nerokkaan idioottimaisia, vaiko pelkästään idioottimaisia. Levy loppuu kaiken meuhkaamisen jälkeen kahteen huojentavan rauhalliseen, akustisvoittoisempaan esitykseen, jotka piristävät mukavasti muun materiaalin raskauden rinnalla.

Bändin resepti on kyllä kieltämättä hauska, mutta mitään suurta innostusta tässä ei silti tahdo syttyä. Monessa kohtaa Maylene ja pojat runttaavat turhan paljon peruskaavan mukaan, ja vaikka yhtyeen kolmen kitaran valli on massiivisuudessaan kivaa kuultavaa, nousee harva kappale sävellyksellisesti ”ihan kivaa” –tason yläpuolelle. Kyllähän II silti nostattaa tunnelmaa mukavasti tietyssä mielentilassa.