Aleksi Ojala: Koditon mies

Universal

Aleksi Ojalan toinen albumi ruotii ainakin artistin omien sanojen mukaan iän lisääntymisen vaikutusta elämän merkitykseen. 2003 julkaistun debyytin läheisyyden vaikutelmaa hakeneesta soundista on siirrytty astetta kuulampiin ja terävämpiin maisemiin. Ojala tuntuu itse vakuuttuneen siitä, että kolmekymppisenä kaikkien mielen täyttää kylmä kyynisyys ja ainoana pakotienä on lopulta keski-ikäistyminen ja -luokkaistuminen. Tällaiselta alustalta ponnistavalta Koditon mies -levyltä lienee siis turha odottaa lämmintä menevyyttä.

Ojalan ja Janne Oinaan yhdessä tuottama levy onkin perussävyltään melko rauhallinen ja – luojan kiitos – epämuodikkaan kuuloinen. Levyn tiuhaan radiossa soinut Rakastaa ja tulla rakastetuksi poikkeaa tyylillisesti kappaleiden yleisilmeestä. Piano soi edelleen keskeisessä osassa, mutta entistä kohtalokkaampana, ja Ojalan terävä ja karu ääni on hyvällä tavalla paljaan kuuloinen. Näistä monista positiivisista elementeistä huolimatta levy on monilta osin äitelän limainen, eikä mieleen jää ensi kuulemalta kovinkaan mullistavaa kuvaa. Kappaleissa vyörytetään toinen toistaan näppärämpiä sovitussommitelmia, jotka ovat tyyliltään vaihtelevia ja pitävät kyllä osaltaan sisällön raikkaana. Sinänsä kauniisti soivia kappaleita leimaa kuitenkin niin suuren luokan pateettisuus, että kuuntelukokemus käy helposti raskaanlaiseksi. Vaikka tavoitteena onkin ollut kauniin levyn tekeminen, ei sen tarvitsisi tarkoittaa näin suuren tekstuaalisen kliseen luomista. Kun esimerkiksi Se oikea -kappaleen mollivetoinen linja ”jokainen kulkee sitä omaa polkuaan” on ryyditetty massiivisesti kaiutetulla särömelodialla, alkaa siirappi väkisinkin valua korvista. Liika on liikaa.

Levyn ehdoton valopilkku on sen toinen positiivissävyinen kappale Niin kuin aina ennenkin. Abban hengessä soiva sovitus analogisyntikoineen, jousineen ja napakoine biitteineen on hyvin ilmeikäs ja toimivan kuuloinen, eikä pastissius pyri pintaan liiaksi. Sitä seuraava Ainoa (osa 1) on puolestaan äänikollaasina hyvin vakuuttava, ja pystyy välittämään jotain hyvin haurasta. Hyviä hetkiä nousee muutenkin pintaan sieltä täältä, mutta ne eivät pysty syrjäyttämään sitä suureellista melodramaattisuutta, joka levyä hallitsee.

Aleksi Ojalan kiistämättä kauniin ja ulkokohtaisesti tyylikkään levyn ongelmana on ehkä lopultakin se äärimmäinen tosikkomaisuus, jolla rakkaudesta ja raskaista elämäntilanteista kertovat kappaleet on toteutettu. Jos dramaattisista asioista kerrotaan dramaattisin sana- ja sointukääntein, tulee lopputuloksesta herkästi vähän liiankin muhevaa multaa. Juuri niin tuntuu tällä levyllä aika ajoin käyneen.