Grimm: Heksenkringen

Displeased Records

Avaan saatekirjeen ja kansilehden. Ensin mainitussa hollantilaiset Grimmin herrat tarjoavat pakanametallinsa taustalle selvityksen, jossa he kertovat olevansa muinaisten hollantilaisten okkultistien reinkarnaation tulos. Ennen he messusivat mustia saarnojaan sanan voimalla, mutta nykyään mystikkotrio turvautuu maagiseen musiikin voimaan. Sanomattakin selvää, että hyvin (huonosti?) tehdyn roskan ystävänä olen jossain määrin vaikuttunut.

Kansivihossa on silinterihattuisia herroja tekemässä taikoja ja levitoimassa tuimat ilmeet kasvoillaan. Taikatemppu välineenä ovat mystiset eleet ja erittäin huonot photoshop-taidot. Näitä ryydittävät kuvien mukana tulevat mongerruskokoelmat, joiden sen enempää spekuloimatta oletan olevan hollantia, Tanskan ja Saksan kielletyn lemmenyön hedelmää.

Tässä vaiheessa en ole kuullut vielä itse musiikkia, mutta alan aavistella, että kyseessä on joko loistavuuden kirkkain ilmaisutapa tai kauheaa, mutta mieleen jäävää kuraa. Olen kummassakin tapauksessa väärässä. Grimm paiskoo niin sanotun pakanametallinsa kunnialla ja pää pystyssä lävitse kahdeksan raidan, mutta epäonnistuu kiinnittämään huomiota itseensä. Yhtye mainostaa rikkaita keskiaikaisia folk-sävyjä, mutta pelkkä satunnainen tauko tai akustisen kitaran ainokainen helähdys metelin keskellä ei vielä riitä mielikuvien synnyttämiseen oikein mistään. Pakanametallin pitäisi olla mielenkiintoista ja luovaa tai edes teini-iän roolipeliseikkailut nostalgisesti ajatuksiin palauttavaa roiskintaa. Nyt Grimm on bändinä yhtä mielenkiintoinen kuin pääministeri hevimaailmassa ilmiönä. Eli hyvä yritys peittää kohteen tosiasiallinen harmaus – vaikka se ei muuta tosiseikkoja mihinkään suuntaan.