Interscope

Stonerin pioneerin uusin pitkäsoitto ei tarjoa juuri yllätyksiä. Se on juuri sellaista riffittelyä kuin bändiltä on totuttu odottamaan. Soundi on raskas, mutta kuitenkin melodinen ja biisit rullaavat tarttuvasti eteenpäin toistaen itseään loputtomiin. Levyn yleisilme on painostava; jopa tosikkomainen. Verrataanpa levyä esimerkiksi Fu Manchun uusimpaan. Jos FM on pilvessä oleva skeittaaja L.A:n rantabulevardilla on QOTSA peoytea vetävä rockari Mexikon rajalla.

Albumi alkaa todella lupaavasti. Ykkösbiisi You Think I Aint Worth..... jyrää ja kakkosena oleva hittibiisi No One Knows on kerrassaan ilmiömäinen - hypnoottinen riffi ja omalaatuisen monipuolinen laulu jäävät takomaan takaraivoon. Yksinkertainenkin voi olla niin kovin kekseliästä. Lupaavan alun jälkeen innostus kuitenkin laskee. Levyn ongelmana on nimittäin sen pituus. Tuntuu, että vallankin synkempien kappaleiden kohdalla ei ole tehty mitään rajausta vaan kaikki on päästetty levylle. Kuuntelu alkaa tuntua puurtamiselta, vaikka levyllä on monta hienoa kappaletta. Se ei kuitenkaan riitä pelastamaan kuuntelukokemusta. Vaikka kappaleet toimivat yksittäisinä niin kokonaisuus tökkii. Liian paljon samaa. Edes välillä oleva kevyempi Go With The Flow tai radioystävällisempi Another Love Song ei tarjoa tarpeeksi vaihtelua.

Haluan vielä tarkentaa, että kyseessä ei ole missään tapauksessa huono levy. Tarjolla on hienoa ja hyvintehtyä musiikkia. Jos biisi on hieno, se riittää. Toimiva kokonaisuus tulee vasta kakkossijalla. Jokaisella on mahdollisuus käyttää CD-soittimen skip-nappulaa. Ja lopuksi vielä pari kohtaa joihin kannattaa kiinnittää huomiota. Ensiksi: Kuunnelkaa tarkkaan väliin tungetut radio-DJ -spiikit. Autenttisen tuntuisten juontojen sisältö on sen arvoista. Toiseksi: Vanhaa Kinks -fania lämmittää piiloraidalta löytyvä täysin uusiksi vedetty Everybody’s Gonna Be Happy.