Poko

Tämä on levy, joka jakaa mielipiteitä. Toisille tämä on todella ärsyttävällä nasaaliäänellä esitettyä heikohkoa ja muka hauskaa pilipalipoppia, jossa lyriikat ovat huonon huumorin kaapuun verhottuja latteuksia. Toisille tämä on virkistävää uutta musiikkia, jossa yksinkertaisuus ja reipas käsityöläishenki ovat pääasioita kappaleiden rakentelussa. Kuulun jälkimmäiseen ryhmään.

Aksun toinen albumi, nyt isomman Poko Rekordsin nimissä julkaistu Oioioi edustaa nyt miellyttävästi yhä enemmän esillä olevaa naivistista pop-iloittelua, johon on helppo yhdistää sellaisia nimiä kuin esimerkiksi Regina tai TV-resistori. Sinkku Ei sen niin oo väliä, jolla on myös kunnia aloittaa levy, on tuonut vertailukohtia esille enemmänkin ja saa aikaan jopa pelon siitä, että Aksu tyytyy kopioimaan näitä kieltämättä ansiokkaita vertauskohteitaan ja vaipumaan siihen samaan unholaan mihin Pokon uudet kiinnitykset usein pian (ja syystä) joutuvat.

Pelko on turha. Kuten aikaisemmankin levyn kohdalla, joka sisälsi herran kaikki 10 ensimmäiseksi tekemäänsä kappaletta, raidoiksi on tällä kertaa ujutettu Aksun elämänsä aikana tekemät kappaleet 11 – 20. Tosin toisin kuin debyytillä, raitoja ei ole aseteltu tekojärjestykseen. Luulisi tämän lähestymistavan päästävän lävitse jotain heikompaakin materiaalia, mutta kumma kyllä näin ei ole. Levyn kahden euron konepiipitystaustoja maustavat vain toisinaan ”oikeat” soittimet, mutta fiiliksiä on saatu upotettua musiikkityylistä jos toisestakin. Sinkun tahallisen kornilla tavalla törkeän toimiva tanssibiitti, Fiiliksen ristomainen punk-kitarakohkaus ja Konnaripojan tarinoiden tasaisesti eteenpäin hakkaava kohtalonomainen syke saavat vastapainokseen Satuprinsessan Leevi & the Leavings -haikeutta ja Suursyömärin kuusiminuuttista kokeilevaa tajunnanpoksahtelua. Mitä voi todeta siihen, että koko albumi päättyy Alphavillen Forever Young-kipaleen versiointiin Jangsteri vain, joka vieläpä onnistuu monilla tasoilla? Minä totean: ”Bravo!”

Lyriikat ovat oma lukunsa. Aksu käsittelee lauluissaan koulupojan rakastumista, trendejä, kummituksia ja joskus ihan täyttä dadaakin (kuten Suursyömärin ”popsi, popsi porkkanaa” -lainailut). Tekstit eivät kumminkaan vedä liikaa huomiota puoleensa, vaan varsin usein nasaali-ilmaisu lomittuu musiikin sekaan eikä nouse liian selkeästi esiin äänimatosta. Näin musiikki ei kulu turhan nopeasti. Sisällön muoto on lähinnä simppeliä hassuttelua, mutta huumorimusiikista sanan varsinaisessa mielessä ei ole kyse. Kyseessä on ilmaisukeino, mutta ei pääasia. Aksun ilmaisua ryydittävät satunnaiset naistaustalaulut, jotka tuovat kappaleisiin virkistävää ilmavuutta. Heikompia raitoja on vain pari: Suursyömäri on ehkä hieman liian ylitse paisunut kokeilu ollakseen täysin onnistunut, ja kummitustarinointi Aaveilu taas on mainiosta kertosäkeestään huolimatta liian minimalistinen tiluttelu muuhun albumiin nähden.

Aksun viehätysvoimassa on kyse samasta asiasta kuin miksi tätä vihataan. Kaikessa on niin paljon pokerinaamaista rohkeutta ja kieli poskessa tehtyä meininkiä, että tosikon vaikea niellä tätä kaikkea. Koska hauskaa pitävillä artisteilla on turhan usein kohtalona joutua liian vakavasti itsensä ottavan kritiikin raskaan vasaran alle, Aksua kohtaan olisi vääryyttä sanoa tämän tekevän silkkaa kertakäyttöistä vitsimateriaalia. Oioioissa on kyse elämänilosta, eikä vain halvoista nauruista.