Trio Creepy: Adventurous Instrumental Music

Barefoot

Kuten olen jo muutamassa arviossani asian ilmaissut, on free mielestäni sellainen musiikin laji, joka toimii hyvin harvoin täysipainoisesti äänitemuodossa. Homma perustuu nimittäin niin oleellisesti kommunikointiin ja reagointiin, ja tätä elävän tilanteen kirjoa on moninaisuudessaan hyvin vaikea, ellei mahdotonta pyydystää purkkiin. Lajia voisi verrata vaikkapa äänikirjoihin: Ne eivät tuo lajityyppiin tai teokseen mitään lisäarvoa, päinvastoin, kun yksi ihminen yrittää esittää dialogia, menetetään jotain olennaista. Vielä vähemmän maailma tarvitsee yhtään klassista Ornette Colemanin tai Eric Dolphyn hengessä tehtyä klassista free-jazz-äänitettä. Tyylillä on näennäisestä riippumattomuudestaan huolimatta nimittäin minkä tahansa musiikin lajin tavoin omat kliseensä. Tiedettiin jo, että jos saksofoniin ähkii sitä voi saada eläimien parittelua muistuttavia ääniä, ja että rummuttaa voi ilman säännöllistä pulssia.

Akateemisessa jazzissa on jokseenkin sääntö, että ennen kuin artistin tai yhtyeen suvaitaan lähtevän omille poluille, täytyy sen tätä ennen soittaa pakonomaisesti väljähtyneitä standardeja tai ainakin osoittaa pystyvänsä soittamaan suurmiesten kanssa samalla tyylillä. Joakim Berghällin (saksofonit), Adam Pultz Melbyen (kontrabasso), Håkon Berren (rummut) muodostama pan-skandinaavinen trio on tässä ”velkojen maksuvaiheessa”, mutta Creepyn saundissa on kuultavissa siellä täällä omaperäisiä piirteitä, ja yhtyeen soisi suuntautuvan nyt syvällisemmin tälle ladulle. Persoonallisimmillaan yhtye on silloin, kun se malttaa siirtyä levottomasta free-kaahauksesta minimalistisempaan, groovempaan ja riffi-orientoituneempaan suuntaan.