Daan: The Player

PIAS

Belgialainen Daan Styeven perusti vuonna 1997 yhdessä ehkä maan tunnetuimman yhtyeen dEUSin ex-jäsenen Rudy Trouvén kanssa Dead Man Ray nimisen rock-yhtyeen. Kriitikoiden arvostama yhtye on tällä hetkellä tauolla mutta Daanin tämän levyn myötä neljän albumin pituinen sooloura jatkuu aktiivisena. The Player-albumilla herran aiempien levyjen viisi kovinta hittisingleä kohtaa mm. ranskalaisen chansonin sekä brittiläistä hulluutta The Sparksin ja Robert Palmerin muodossa – kokonaisuus toteutetaan nimensä mukaisesti electronica-maailmoissa kevyesti pyörivänä Playerinä. Eli tavallaan kyseessä on kokoelma, mutta ei niin perinteinen sellainen. Oman materiaalin pohjalta rakennettu mixtape kenties?

Vaikka Dead Man Ray oli rock-bändi ja sen vaikutteet kuuluivat vielä Daanin soolon alkuvaiheessakin, on mukana koko ajan ollut elektro-elementtejä. Vuonna 2002 julkaistun Bridge Burnerin suurin hitti Swedish Designer Drugs aloittaa Playerin vocoder-heleilevällä, kevyttä housea lähentelevällä tanssilattia-elektrolla. Mukava yhdistelmä surinaa, biittiä ja hilettä. Suurin osa levyn raidoista on miksattu, mutta melankolisen jylhä Victory tarjoillaan ihan Daanin alkuperäisellä kattauksella. Sfääreissä löytyy Adrenalinen jopa irstaan oloisesta iloisesta laukasta Housewifen instrumentaaliin tilulilu-teknoiluun, sieltä öisillä torvilla kaartavaan Bruleur de Pontsiin ja pöhköön 1969:ään.

Vaikka Daanin parhaissa hetkissä on kieltämättä imua, on albumi kaikesta ”uudesta ilmeestään” huolimatta hiukan artistia itseään toistava. Toisaalta levyltä löytyy Addictedin kaltaista pienieleistä munakkuutta, mutta myös jumittavan suurieleistä ymtsymtsiä. Daanin taito luoda perää perää kepeän svengaavia ralleja ja vaihtelevia jumputuksia saa kieltämättä nostamaan hattua. Silti levy pakkaa hetkittäin olemaan hiukan tylsä ja kaikesta absurdismistaan huolimatta turhan yksitotinen. Kun vokaalisuoritukset vaihtelevat limaisesta ranskasta hetkittäin ultratyylikkään kepeään, toisissa kohtaa ärsyttävään ja sieltä pirtsakan hölömöön englannin vääntöön, ei aina tiedä mitä levystä pitäisi ajatella. Eihän monipuolisuudessa tai sävykkyydessä sinänsä pitäisi olla mitään vikaa tai pahaa, mutta The Playerin loppumauksi jäi hiukan sillisalaatti.