Manic Street Preachers: Send Away The Tigers

SonyBMG

Walesilaiset katusaarnaajat ovat julkaisseet kahdeksannen pitkäsoittonsa. Edellisen Lifebloodin jälkeen ei bändi lepäillyt laakereillaan vaan jäsenistä kaksikolmasosaa pyöräytti markkinoille soololevyt. Basisti Nicky Wiren ”anti-everything”-levy jäi vähemmälle huomiolle, mutta solisti-kitaristi James Dean Bradfieldin tuotos keräsi kehuja. Soololevyjen ohella tehtiin myös Manicsien levyä ja tuloksena syntyi Send Away The Tigers. 10 kipaletta nopealla tempolla; levyn kesto on vain 38 minuuttia. Huiman lyhyt kun vertaa, minkä pituisia nykyaikana julkaistavat levyt pääsääntöisesti ovat.

Manicsien levyt voidaan mielestäni jakaa karkeasti kahteen kategoriaan. On albumit ennen ns. hittilevyä, This Is My Truth Tell Me Yours, ja levyt sen jälkeen. Ensimmäiset levyt olivat karskeja, melkeinpä punkrockmaisia. Musiikkityyli korosti bändin kantaaottavia tekstejä. Sittemmin melodiat ovat pehmenneet, mukaan on tullut mahtipontisia jousia ja kirkkaankuulaita koskettimia. Itse kuulun tämän jälkimmäisen kategorian ystäviin ja siksi olenkin hieman harmissani, että Send Awayllä bändi on klisheisesti ”palannut juurilleen”. Ei enää jousia eikä koskettimia. Ei kauniin melankolisia melodioita, joihin Bradfieldin ääni on niin omiaan.

Ensimmäinen single lupaa paljon. Your Love Alone Is Not Enough tuntuu turvallisen tutulta Manic Street Preachersilta. Yllättäin mukana on myös vieraileva solisti, Cardigansin Nina Persson. Biisi on raikas ja Ninan ääni herkkä ääni toimii hyvin Bradfieldin voimakkaan rinnalla. Mutta ensisingle on vain hämäystä. Muut albumin raidat voisivat löytyä Holy Biblelta tai Generation Terroristilta, mutteivät missään nimessä Lifebloodilta tai edes Know Your Enemyltä. Juurille on totisesti palattu, mutta aika on nyt toinen. Miten sosialismin tai peräti kommunismin aatteet ja työläisten ongelmat puhuttavat musiikin kuluttajia nykyään? Levyn päättää piiloraitana löytyvä John Lennonin Working Class Hero – ehkä turhankin alleviivaavasti.

Jossain arvostelussa ihmeteltiin bändin motiivia julkaista enää levyjä. Samaa voisi tietysti kysyä monenkin artistin kohdalla, mutta Manicseilla lienee selvä syy. Se, mikä juuri allekirjoittaneelle on ollut sitä hienointa ja ominta bändin tuotantoa ei olekaan tekijöitä tyydyttänyt. Bändin oma kuvaus levyn tyylistä, ”shiny punk rock”, on mitä ilmeisemmin se, minkä takia bändi on alun perin koottu ja miksi tämä levy on haluttu tehdä kuulostamaan juuri tältä.