Bällarby Singers: Miten on?

Kiima-levyt

Bällarby Singers on debyyttilevyn julkaisusta huolimatta ehtinyt toimia jo yli kymmenen vuoden ajan. Esittämänsä musiikin puolesta toiminta-aika saattaisi olla huomattavasti pitempikin, sillä yhtyeen esittämä, folk- ja country-vaikutteinen laulelma on luonteeltaan kivuttoman ajatonta. Sutikompit rullaavat ja mandoliini kilisee yhdessä viulun ja akustisen kitarasektion kanssa. Tarinamainen kappalemateriaali ja Sami Sallantaan äänen väri tuo väistämättä mieleen Juha Vainion vähemmän hävyttömän tuotannon. Eikä Bällarby Singerskään sitä paitsi ole laatinut sanoituksiaan kovinkaan ryppyotsaisesti.

Saatekirjeensä mukaan Bällarby Singersin musiikki heijastelee elämänmenolta verkkaista ja paineetonta aikaa, jolloin ”biisit vielä olivat biisejä”. Tämä todella kuuluu myös levyllä. Kappaleet ovat keskenään hyvinkin erilaisia, ja aika ajoin kaikesta huokuu jopa M.A. Nummisen henkeä heijasteleva variaatio. Kääntöpuolena on kuitenkin syytä mainita se, että myös biisimateriaalin laadullinen taso vaihtelee huomattavasti. Toki tarinat ovat monissa kappaleissa selvässä fokuksessa, mutta kun kerrontakeinona kuitenkin on musiikillinen ilmaisu, ei sitä sovi sivuuttaa tiivistävänä tai vaihtoehtoisesti laimentavana osatekijänä. Maalla-kappaleen Aaveratsastajien hengessä rientävä komppi on oiva esimerkki musiikkikerronnan parhaasta annista, samoin Pepi-kappaleessa tarinaa tukevat lattariskaalat. Toisaalta Merita Maunulan puhekerronta ja sitä taustoittava uninen sahauskomppi yllättää mitäänsanomattomuudessaan, tarinan koskettavuudesta huolimatta. Kyseessä on siis varmasti suunniteltu tehokeino, mutta se vain ei oikein saa ilmaa allensa.

Levyn äänimaailma on tyylitajuinen ja onnistunut; aavistuksen nuhainen orgaanisuus kuohuu vastaan raita raidan jälkeen. Levyä onkin studion lisäksi nauhoitettu mm. hevostallissa. Tunnelmassaan Bällarby singers on taatusti paljosta velkaa Lasse Mårtensonille, suomalaisen laulelman kiistattomalle suurmiehelle. Kaikesta välittyy kiistämättä kiireettömyys ja kyynisyys nykyaikaisen musiikin avuja kohtaan. Suurimpana ongelmana aavistuksen epätasaisen kappalemateriaalin ohella on kuitenkin tuo alussa mainittu laulun sointiväri, tai tarkemmin sanoen sen harmaus. Kun musiikki vaatisi nimenomaan monisäikeistä ja -sävyistä laulua. Sallantaus on parhaimmillaan kaikkein matalimmissa ja herkimmissä tilanteissa. Siksi levyn päättävä Vihreät omenat nousee ehdottomaksi suosikikseni. Tästä huolimatta Miten on? on kunnioitettavassa määrin ajasta vapaa teos, joka ei kosiskele tai käännä selkäänsä kovinkaan monille tahoille. Se ei yritä olla puolitrendikästä americanafolkia, eikä toisaalta hylkää edes 70-lukuisia Hammond-sävyjä. Niin tehdään, mikä parhaalta kuulostaa; ja hyvältähän tuo kuulostaa!