Air: Pocket Symphony

Virgin

SWOT-analyysi Air-yhtyeestä ja sen Pocket Symphony-levystä.

Vahvuudet: Orgaaninen, juurensa tunteva, mutta nykyajassa seisova äänimaailma. Kyky ymmärtää kantavien melodioiden päälle sekä taito kuljettaa niitä harkitun pienillä vedoilla jatkuvasti eteenpäin. Airin molemmat jäsenet (Dunckel ja Godin) ovat lahjakkaita musiikin moni-osaajia, joiden käsissä piano, kellopelit, kielisoittimet ja Pro Toolsilla viritetyt Macit lyövät sovinnossa kättä toistensa kanssa. Vahvuudeksi voidaan laskea myös duon tuotteliaisuus, sillä lähes joka toinen vuosi on tuonut tulleessaan jonkinlaisen julkaisun.

Heikkoudet: Airin herkkä tunnelmointi liikkuu paikoin liian lähellä äänitapetin epämiellyttävää rajaa. Jos kaksikko vielä piirunkin verran keventää sointiaan, nousevat tylsyyskertoimet kertaheitolla ylös. Muistanko jonkun sivulauseessa puhuneet 90-luvulla lounge-musiikista? Vaikka Dunckel ja Godin ovatkin parhaimmillaan loistavia biisinkirjoittajia, ovat he samanaikaisesti myös varsin rajoittuneita. Selkeä heikkous on myös duon täydellinen kasvottomuus ja karisman puute, sillä kahta studioonsa lukkiutunutta musa-friikkiä ei missään tapauksessa voi pitää kovin kiinnostavina persoonina. Toisaalta, eihän näin aina tarvitsekaan olla.

Mahdollisuudet: Air on aina osannut löytää hyviä yhteistyökumppaneita. Pocket Symphonyn sykähdyttävin hetki koetaankin Jarvis Cockerin ylpeästi tulkitsemassa One Hell Of A Partyssa, joka on tunnelmaltaan hyvin lähellä Pulpin aliarvostettua This Is Hardcore-mestariteosta. Vierailijoiden käyttöä voisi vielä entisestäänkin korostaa, sillä tulkitsijoina Dunckel ja Godin ovat varsin vaatimattomia. Voinkin vain vesi kielellä kuvitella mitä jälkeä Tom Waitsin tai David Bowien tasoiset maestrot saisivat Airin teoksien kanssa aikaiseksi.

Uhat: Airin uran selkein uhka on se, että se ei enää pysty toteuttamaan uudistumisen ja vanhojen fanien odotusten täyttämisen ristiriitaa. Moon Safariin tai Virgin Suicidesiin mieltyneet ovatkin todellisessa vaarassa menettää kiinnostuksensa Airiin, sillä selkeän ”johtotähtihittibiisin” puuttuessa tyydytys haetaan jostain tuoreemmasta lähteestä. Tätä uhkakuvaa tukee myös se, ettei kuusi pitkäsoittoa julkaissutta bändiä voi enää pitää varsin mediaseksikkäänä.

Loppukaneetti: Pocket Symphony on paikoin oivaltava levy (lähinnä One Hell Of A Party ja Lost Message), mutta ympäripyöreän Talkie Walkien seuraajaksi se on aivan liian heppoinen ja varmisteleva. Airin tasoiselle partiolle kolmen tähden levyn ei tulisi edes olla vaihtoehto.