Silverchair: Diorama

Atlantic

Australian grungeylpeys Silverchair muistetaan ehkä parhaiten esikoisalbuminsa Frogstompin ajoilta vuodelta 1995. Mediassa herätti kohtuullisissa määrin kohua poikien 15 vuoden ikä. Tuohon ikään mennessä kitaristi/laulaja Daniel Johns, basisti Chris Joannou sekä rumpali Ben Gillies olivat toki ehtineet jo kolmisen vuotta soitella, mutta aika nuorella iällä saavutettiin melko paljon, Aussien listaykköseksi ja platinaa viikossa!

Lopulta tuplaplatinaa kengurumaassa ja platinaa jenkkilässä myynyt levy on saanut vuosien saatossa kolme seuraajaa, josta tuorein Diorama saapui myös Desibelin jengin kuunteluun. Yhtye on kasvanut ja myös kehittynyt, grunge on jäänyt pienempään osuuteen, toki kuuluen edelleen erottamattomana osana bändin soundiin. Nykysoundeillaan Hopeatuoli kilpailee suht samoilla linjoilla viime aikoina isoa sukseeta ameriikan mailla nauttineen Creedin kanssa. Mitenkäs sitä puhuttiin jo Chilipippurien kohdalla, kuinka yhtye vanhetessaan rauhoittuu ja musiikillisesti monipuolistuu? Näin myös Chair, vaikka miekkoset ovatkin vasta 22-vuotiaita (toim.huom: toimittajasetä täyttää itse kohta 25). Miltähän kuulostavat Peppersien ikäisinä?

Levyn avaavasta Across The Night -biisissä kuullaan jo Silverchairin tärkeimmät voimavarat, johtotähtenä Johnsin vahva laulu, sekä uudistukset, rauhallisemman otteen lisäksi jousisoittimet ja torvet. Grungebändi siirtymässä stadionrockiin? Melkoisen ikuisuuslopetuksen jälkeen siirrytään rokkaavaan The Greatest Viewiin. Parhaimman näköalan anti on levyn makoisinta. Kokonaisuutena levy kärsii hivenen liiastakin panostuksesta orkesterisovituksiin, kun itse biisien pohja jää vähän tyhjän päälle. Ilman Johnsin persoonallista ja hyvin monipuolisesti käytettyä lauluääntä monien biisien taustoista nousisi Smashing Pumpkins helposti mieleen, etenkin tuota hempeilevämpää kurpitsaosastoa. Näitä ovat etenkin Without You sekä raskaamman One Way Mulen soolo-osuudet. Rauhallisesti liikkeelle lähtevä kaunis World Upon Your Shoulders sopisi vaikka illan viimeiseksi hitaaksi, samoin leikittelevä After All These Years. Soundgardenin ja Stone Temple Pilotsin jengissä katuja talloo yhden suunnan muuli eli jo mainittu One Way Mule, samoin särisevä The Lever. Loppuun piilotettu pianolurittelu herättää viisi minuuttia levyn loppumisen jälkeen jo nukahtaneen kuulijan. Monipuolista ja amerikkalaisen massiivista. Ei kuitenkaan mikään napakymppi.