Dark Tranquillity: Fiction

Century Media

Mitä tehdä, kun on onnistunut luomaan lähes täydellisen melodeath-soundin ja levyt, joiden voi ennustaa jäävän uran huippukohdiksi? Tätä on varmasti pohdittu Dark Tranquillityssä viimeistään Damage Donen jälkeen. Ei ihme, että sitä seurannut Character oli mielestäni hieman väkinäinen tuotos. Edellisten levyjen sokerisesta soundista pyrittiin eroon menemällä suoraviivaisempaan ja brutaalimpaan suuntaan. Olennaisin puute tällä levyllä oli kuitenkin se voittoisa fiilis, mikä Havenilta henki alusta lähtien: tässä syntyy jotain suurta, ja me tiedämme sen.

Päällimmäinen syy siihen, että Fiction kuulostaakin taas vallan mainiolta levyltä liekin, että sillä voi taas aistia palasen tuota intoa. Tällainen tunne tulee, kun tymäkän avauksen Nothing to No One lopussa Martin Brändström näyttää hienolla välisoitollaan, että tällä levyllä koskettimet eivät tyydy olemaan vain kuorrutusta. Tai kun velloviin, kaiutettuihin äänimassoihin perustuvassa Inside the Particle Stormissa yhtye ottaa haltuunsa tämän viime aikojen metallitrendin. Näin vaihtelevaa levyä he eivät myöskään ole tehneet sitten vuoden 1999 Projectorin, jonka tuovat mieleen myös Fictionin hienoiset goottisävyt.

Täyttä ilotulitusta levy ei ikävä kyllä kuitenkaan ole - kolmannes biiseistä on ohi korvien soljuvaa peruskauraa. Onneksi lopuista löytyy sellaisia kappaleita kuten kaunis, kosketinvetoinen Icipher ja NWOBHM-riffejä blastbeatteihin ja mureaan mörinään yhdistelevä Empty Me, jotka osoittavat että Göteborgin kaivot eivät ole vielä tyhjiä. Samoin levyn päättävä, Paradise Lost -henkinen The Mundane and the Magic näyttää, että inspiroituneella käytöllä niinkin kulunut temppu kuin naispuolinen tukivokalisti voi saada ihmeitä aikaan.