Diamond Dogs: Up The Rock

Smilodon

Ruotsin Sörmlandista ponnistava, jo useammalla vuosikymmenellä juurevaa rockia tahkonnut Diamond Dogs on tehnyt ihan kelpo levyn. Turhia häpeilemättä rockin laajasta kaanonista ammentava Up The Rock onnistuu kuulostamaan rennolta, munakkaalta ja mukavan tunnelmalliselta. Välillä melko mahtipontiseksikin kasvavaa rockitusta elävöittää niin puhaltimet, kapakkipiano kuin taputukset. Rennon ja kiireettömän, mutta silti myös tiukasti rullaavan rockin äärellä operoiva ruotsalais-orkka tuo mieleen kotimaisista alan tekijöistä mm. Damn Seagullsin tyylikkään springsteenismin, mutta löydän hommasta myös Moses Hazyn kaltaisen irtonaisuuden. Samoista kaivoista ammenetaan, toki hieman eri sävyillä. Avainsana taitaa olla kepeys – Up The Rockia kuuntelee helposti ja hymy huulilla.

Ihan avausraita Generation Upstartin helppouteen ja rentoon tarttuvuuteen Dogs ei ihan koko levyn mittaa yllä, mutta kovin monessa kohtaa ei myöskään ala puuduttamaan – olipa sitten kyseessä Down In The Alley Againin hymyilevä nostalgia, Acting Singlesin kipakampi hölkkä tai Turning A Shack In A Chapelin hillitty kilkuttelu rokkiaskeleella. Juoksusta ei kannata puhua, Dogs ei missään vaiheessa varsinaisesti puksuta. Ja hyvä niin, rennolle ja hyväntuuliselle rokkityylittelylle on aina tilaa meikäläisen soittolistoilla. Vaarallisimmilla vesillä yhtye liikkuu Where Are You Tonightin kaltaisessa akustisessa jylhyydessä. Onneksi koukkua löytyy siihenkin osastoon sen verran, ettei tarvitse lähteä pohjalta naaraamaan. Parhaimmillaan yhtye on Closest I Ever Been To Memphisin kaltaisessa juurevassa rokkihaaveilussa. Myös Come Easy Come Slow on mainio! Kaikkiaan melkoisen piristävä levy kevään rientoihin.