Siniaalto: Kuolema

Verdura

Kokeellinen elektro ja autenttinen noise ovat sitä harmaata aluetta, jota suurin osa ihmisistä ei voi sanoa ymmärtävänsä. Monille nämä tyylisuunnat ovat verrattavissa David Lynchin sekopäisimpiin elokuviin: he voivat muodostaa minkä tahansa mielipiteen, koska kukaan ei voi osoittaa heidän olevan väärässä. Ongelmat syntyvät jo siinä, kun noiseakin on niin monenlaista. Joku voi rehellisesti myöntää pitävänsä surina-pörinä-noisesta, vaikka se aidoin japanilainen auktoriteetti on todellakin metelin uusi aste - korvia vihlova ydinlaskeuma stereomuodossa. Genrepohjustuksesta huolimatta Siniaalto ei ole meteliä tai noisea, vaan kutkuttavaa elektroa.

Siniaallon viisi raitaa sisältävä Kuolema hehkuu valkoista kohinaa hämärän rajamailla. Ensimmäinen kappale on omissa sfääreissä liikkuvaa, melkein 70–luvun Pink Floydin progesoundia ja paikoittain erittäin melodista. Loppua kohden kappale tosin siirtyy makaabereihin maisemiin. Tunnelmalliset kauhuelementit herättävät kysymyksen, jos Bauhaus olisi ollut elektroa, niin olisiko se tätä.

Pelkokerroin värähtelee muissakin biiseissä, sillä kakkoskappale liikkuu hieman samoissa tunnelmissa ja kolmas alkaa uhkaavan elokuvallisella maalailulla. Nelosbiisikin jo pistää astetta tukevampaa menoa kehiin ja levyn päättävä raita palaa kauhunäänimaailmaan. Siniaalto liukuu raitojen läpi ja onnistuu kohtalaisen hyvin välttämään genrensä sudenkuopat. Kun jokainen raita kestää noin 13 minuuttia ja levyn kokonaiskestoksi tulee reipas tunti, voi levy helpostikin ajautua ainoastaan taustakuunteluun. Levyllä on tietenkin pieni monotonisuuden vaara, kuten kaikessa minimalismissa, mutta hälyttävällä asteella ei olla.